Voin vain arvella, mitä saatte näin profiloitumattomasta blogista kuin kaikesta kiinnostuneesta, oman napansa ympärillä pyörivästä, Muuttuvasta matkanaisesta. Mutta ehkä tärkeintä ei ole profilointi, vaan yleinen tarina. Enkä ole viime aikoina kovin paljon teille tarinoinut, en sellaisista asioista, joilla on juuri tällä hetkellä väliä. Sanon eläväni hetkessä, mutta elän paljon myös sisälläni, unelmissani ja tulevaisuuden suunnitelmissani. Vaihdetaanpa perspektiiviä hetkeksi ja tarkastellaan välivuottaan vapaaehtoistyössä viettävän nuoren tytön päiviä. Ehkä tänne eksyy niitäkin, joita itse asiassa kiinnostaa juuri vapaaehtoisvuoden fyysinen kokemus...
--
Herään aamuisin omia aikojani. Usein liian myöhään, mistä tunnen välillä (mutta vain välillä) huonoa omatuntoa, koska aamupäivisin muuten tyhjässä talossa häärää samaan aikaan myös talonväen kotiapulainen Gloria.
Pesen kasvoni, harjaan hampaani ja laskeudun portaat alas keittiöön, jossa laitan itselleni aamiaisen viedäkseni sen kolmikerroksisen kerrostaloasunnon kattoparvekkeelle. Terassiksikin sitä voi kutsua, kun tilaa on entisen kotoisan, mutta kopperoisen opiskelijakämppäni verran. Kauneimpina päivinä aurinko paistaa pyykkejä täynnä olevalle terassille niin, että siellä tarkenee t-paidalla ja voi kääntää kasvonsa aurinkoon ja hymyillä itsekseen poskia hellivää kevyttä tai rivakkaampaa ja sitäkin nautinnollisempaa tuulta.
Vien aamiaisen parvekkeelle, koska se on ainoa paikka muuten hämärässä ja suljetussa asunnossa, jossa tunnen sieluni hengittävän ja mieleni tuulettuvan. Kirjoittaisinkin siellä kaikki päivät, jos vain tarkenisin. Monina päivinä viima käy ytimiin saakka, ja tyydyn ainoastaan juomaan kahvini parvekkeella, katsomaan hetken kaukaisia maisemia ja palaan sisälle tietokoneen tai kirjojeni ääreen - mutta jätän aina parvekkeen oven auki kuullakseni kadulta kuuluvan etäisen melun, hengittääkseni ulkoa tuulahtelevaa elämää. Puen ylleni villaisen ruanan ja kaulaliinan, jos en muuten tunnu pärjäävän, ja annan mieleni vaellella, missä sen kulloinkin tahdon vaellella, vuorilla kukkuloilla tai rauhattoman Kolumbian historian sivuilla, kunnes on jo lounaan ja pikaisen ruokalevon aika. Käytän minulle vielä jäävät nelisenkymmentä minuuttia rauhoittumiseen, usein lukemiseen tai musiikin kuunteluun ja silmieni sulkemiseen, ennen kuin Franklin tulee noutamaan minut pienellä, vanhalla, lasinkuljetukseen tarkoitetulla piayo-tyyppisellä kuorma-autollaan.
Minut viedään aina autolla tai joudun ottamaan töihin taksin, sillä lastenkeskus, jossa työskentelen, sijaitsee kaupungin vaarallisimmalla alueella, jossa ryöstöt ovat arkipäivää. Työpäivän päätteeksi odotan työtovereita, jotten joutuisi kävelemään reitin lyhyttä, mutta sitäkin vaarallisempaa matkanpätkää yksin. Kukaan ei halua poistua Lapsikylän alueelta yksin, varsinkaan kävellen.
En aluksi tuntenut olevani työssäni kotona. En ole koskaan tuntenut kutsumusta a: opettamiseen tai b: sen puoleen lasten kanssa peuhaamiseenkaan, päinvastoin lapset ovat oikeastaan enemmän pelottaneet minua. Ensimmäiset kuukaudet tunsin itseni enemmän opettajan apulaiseksi kuin kouluavustajaksi, joka minun oli kai tarkoitus olla. En osannut puhua lasten kieltä (konkreettisesti espanjaa ja toisaalta lapsen sanastoa), en osannut herättää lasten huomiota tai pitää luokassa yksinäni kovin hyvää kuria. En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä ujoimmat lapset yrittivät piipittää korvaani, tai mitään minulle innoissaan pöpöttävän papupadan korvissani yhteenliimautuvasta litaniasta. Epätoivo oli välillä lähellä, etten ikinä enää onnistuisi ansaitsemaan lasten kunnioitusta ja tottelevaisuutta. Lasten mielistelyn-/miellyttämishalu loppuu kuin seinään ensimmäisten päivien jälkeen uutuudenviehätyksen kadotessa.
Mutta jokin on muuttunut. Huomatessaan olevansa vastuussa kokonaisesta luokkahuoneesta, ja olevansa yhtäkkiä kolmesta harjoittelijasta se, jolla on kokemuksen myötä eniten varmuutta luokan kanssa toimimisesta, sitä vain luonnollisesti ottaa paikkansa aikuisena. Olen oppinut käytännössä monia asioita, jotka olen teoriassa ja toisaalta sydämessänikin tiennyt - monia sellaisia asioita, jotka kuitenkin käytännössä ovat aikuiselle ja vanhemmalle vaikeita: olla reilu, oikeudenmukainen (aina ei voi tietää, kuka lapsista valehtelee - vaikka siihenkin alkaa saada tuntumaa, kun lapset oppii tuntemaan), tiukka ja rakastavainen, kaikki oikealla hetkellä. Teemme virheitä ja yritämme oppia niistä.
Pahalta tuntuu seurata vierestä toisen aikuisen toimintaa, vaikka tuntisi sen lasta kohtaan epäoikeudenmukaiseksi (- silti sen tekee, ellei ole varma, miten muutenkaan asia pitäisi hoitaa; ihan vain sen takia, ettei hämmentäisi lapsia näyttämällä, etteivät aikuisetkaan osaa hallita kaikkia tilanteita; lapset luottavat aikuisten huolehtivan heistä eikä asettavan heitä hämmentäviin tai uhkaaviin tilanteisiin). On nimittäin lapsia, jotka saavat vaikeutensa vuoksi enemmän kuraa niskaansa kuin toiset. Monet ovat toki aidosti ongelmaisia, mutta hekin ovat ihmisiä ja se, miten heitä kohtelemme vaikuttaa heidän kehitykseensä, niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Lasta ei saisi katkeroittaa epäoikeudenmukaisilla rankaisuilla, olisi yritettävä nähdä tilanne myös hänen kannaltaan.
Ryhmässämme on yksi erityisen ongelmallinen lapsi, josta nyt puhun. Oikeastaan minun käy poikaa enimmäkseen jo sääliksikin, sillä poika on saanut kaikkien vihan ja inhon yllensä, aina opettajia ja keskuksen psykologia myöten. Poika tarvitsee kuria, mutta sitä on hänelle hyvin vaikea opettaa, kun ei ole kotoa siihen saanut kunnollista pohjaa. (Äitiäkin tosin minun käy sääliksi, vaikka äitikin varmaan ajattelee, että opetushenkilökunta (minä mukaan lukien) ajattelemme hänestä vain pahaa - mikä ei ole totta ainakaan minun osaltani.) Poikaa saisi melkein koko ajan olla ojentamassa tai torumassa, mutta jatkuva negatiivinen palaute ei kasvata kuin kapinahenkeä - niin aikuisissa kuin lapsissakaan. Viikoittain, lähes päivittäin, saamme tapella pojan kanssa aivan fyysisesti. Emme koskaan lyö, mutta opettajan on jotenkin puututtava luokkahuonetta terrorisoivaan käytökseen. Olemme nähneet tovereiden kimppuun käymistä, lattialla pyöriskelyä ja pöytien päällä hyppelyä - kaikkeen sellaiseen on puututtava. Olen henkilökohtaisesti joutunut monet kerrat nappaamaan seitsenvuotiaan kainalooni ja kantamaan tämän lavuaarin ääreen pakolliselle jäähdytykselle (mikä tapahtuu huuhtelemalla tämän kasvoja vedellä rauhallisesti). Kerran jouduin auttamaan työtoveria kantamaan rimpuilevan pojan suihkuun saakka - siinä oli tilanne, missä en todellakaan olisi halunnut olla. Olisin halunnut hoitaa asian toisin.
Lapset kaipaavat rakkautta, uskoa ja kärsivällisyyttä. Toiset enemmän kuin toiset. Mutta sinä päivänä kun menetät uskosi lapseen ja tuomitset hänet mahdottomaksi tapaukseksi - olet jo menettänyt tapauksen. Et hänen omaa mahdottomuuttaan, vaan oman asenteesi tähden.
Kun olet kävellyt (et siis juossut...) luokkahuoneesta pihalle sukkasillaan karanneen lapsen perään, kantaen kädessäsi kenkäparin toista puoliskoa, istuttanut pojan syliisi nurmikolle kenkää pukemaan, puhunut rauhallisia, ärtymättömiä sanoja kunnioittamisen tärkeydestä ja saanut pojan rauhoittumaan (ehkä toivot hänen jotain sanomastasi myös ymmärtäneenkin - että me kaikki tarvitsemme kunnioitusta ja että sen tulee olla molemminpuolista, että kunnioitusta pitää osoittaa ensin itse, jotta muut siihen myös vastaisivat), tunnet ehkä hetken, että pojalla on mahdollisuus kasvaa muuksikin kuin koulutovereidensa ja opettajiensa torjumaksi hylkiöksi. Kun sitä älyä näyttäisi olevan (klisee, mutta tässä tapauksessa totta), mutta keskittymiskyky on nollassa ja kuitenkin pitäisi jotenkin yrittää sopeutua samassa tilassa muiden kanssa työskentelyyn... Toivon, ettei aikuisilta hänen ympärillään loppuisi kärsivällisyys.
Näissä hommissa sitä tuntee itsensä välillä osa-aikaäidiksi, niin ilossa kuin surussakin. Ehkä se on arvokkain oppimani täysin uusi puoli itsessäni: ettei lapsia pidä pelätä, vaan lapsia tulee rakastaa ja kasvattaa heidät sen mukaan, heitä tulee arvostaa eikä aliarvioida heidän älykkyyttään, eikä toisaalta heittäytyä heidän kanssaan niin vakavaksi, vaan tarttua kainaloon ja kutittaa, pyörittää, ja pöllyttää tukkaa - ja nauraa, ja nauraa paljon itselleenkin ja yhdessä.
Töiden jälkeen kävelen uusien työtovereideni kanssa pitkän, mäkisen tien ylös kotiini, syön välipalani ja myöhemmin illalla vastaanotan alakerran naapurilta tuntemattomien ihailijoideni lähettämiä, huumaavalta tuoksuvia kukkakimppuja.
Okei, vastaanotin ensimmäisen kukkakimpun vasta tänään - eikä minulla todellakaan ole aavistustakaan keneltä ihmeeltä se voisi olla. Tai on minulla, mutta mikään vaihtoehto ei oikein vaikuta järkevältä käsialan, korttiin kirjoitetun tekstin tai vaihtoehtoisten "ihailijoiden" kanssa ylläpitämiäni suhteita ajatellen.
Tuntemattomista lähteistä saapuvien kukkapukettien aiheuttamaa iloa kuitenkin himmentää hieman isäntäperheen äidin varoitus tuntemattomilta lähettäjiltä saapuvien pakettien mahdollisesta vaarasta.
Elämmehän Kolumbiassa.
Minua on nyt virallisesti kosiskeltu (ei sanan virallisimmassa merkityksessä) romanttisella runoudella. Tunnistin viittaukset Pablo Nerudan runoihin kokoelmasta Kapteenin laulut. Itse asiassa nyt jo minua pelottaa, sillä saatan tämän vihjeen avulla tunnistaatuntemattoman lähettäjän käsialan...
(Kuinka julmaa on rakastaa.
Vaikka syy ei olekaan kenenkään.)
Kiitos Reino panoksestasi koulutus-/opetusmaailmapohdintoihini. Olet selvästi perehtynyt asiaan syvemminkin!
VastaaPoistaTuosta jälkimmäisestä linkistä "kolahti" erityisesti seuraava kohta, jonka olen itsekin käytännössä huomannut pohtivani:
"In supporting our children we constantly observe them, make assessments and act on our inferences about what we think is transpiring in the inner world of the child. Are we aware of our observing for learning? How do we know what the child really wants to learn? or when the child is learning?"
Kuinka tehdä asia lapselle mielenkiintoiseksi, jotta hänellekin syntyisi MOTIIVI opetella uusi asia? Luulen, että liian usein opettajat - ainakin menneessä maailmassa - unohtavat lastenkin olevan ajattelevia ja omaa tahtoa toteuttavia olentoja. Ei lapsi opi pakottamalla, parhaimmillaan "oppimista" kohtaan jää juuri hirveät kaunat. En minäkään enää tässä iässä suostu opettelemaan mitään, mistä en katso olevan hyötyä minulle itselleni. (Enää ei tehoa se, että pitäisi muka mielistellä aikuisia, jotta elämä olisi helpompaa. ;)) Parasta olla kehittämättä lapselle minkäänlaisia kaunoja, vaan yrittää herättää luontainen kiinnostus oppimiseen.
Hitsi vie, koko elämähän on oppimista. Minusta oli hyvin sanottu, että "it takes a village to raise a child". Koko ympäristö, perheestä, naapureihin ja tuttuihin koulun ohella on mahdollisuus oppimiseen. Ei koulussa opetetuista arvoistakaan mitään hyötyä ole käytännössä, ellei lapsi näe näitä arvoja sovellettavan oikeassa elämässä esim. vanhempien kunnioittavassa käytöksessä muita aikuisia kohtaan.