Eiköhän naisenkin ole ensin oltava sinut itsensä kanssa, ennen kuin voi hyväksyä perinteisen miehen rakkauden.
Olen vuosien aikana kysynyt itseltäni lukemattomia kertoja, onko naiseus sitä, että on oltava kaunis ja naisellinen, ja sen kustannuksella myös siedettävä alentavia kommentteja ja nöyryyttäviä viheltelyjä tuntemattomilta miehiltä? Ei kuulosta kivalta - eikä kokemukseni mukaan sitä olekaan. On naisia, jotka kääntävät eläimen tasolle taantuneiden miesten röyhkeyden ylpeydekseen - minä en ole niitä naisia. (Miesten arvostusta yksittäisinä tekoina ei niin ikään nosta tuntemattomien miesten seuraamaksi joutuminen ja lähelle raiskausta johtanut kopeloiminenkaan - molemmat kaksi tapausta sattuivat minulle muuten Suomessa viime kesänä. Onneksi oma toiminta pelasti kummaltakin tapaukselta: huuda, äläkä heittäydy avuttomaksi.)
Olen vuosien varrella tehnyt kaikenlaista niin tuhotakseni kuin vahvistaaksenikin naisellista kauneuttani - karkottaakseni minuun sukupuolen mukaan lyötävän leiman - karkottaakseni epätoivottuja asioita naisissa arvostavia miehiä; toisaalla olen myös rikkonut itseäni saadakseni toisenlaista pinnallista arvostusta. En liene ainoa nainen, nuori tai vanha, joka on reagoinut aistimiinsa ulkonäkö-/käyttäytymisodotuksiin vastaavilla tavoilla.
Syntyä tähän maailmaan, tähän ajanjaksoon, kulttuurien välille ja vielä tähän sukupuoleen, jonka roolit ovat jatkuvassa muutoksessa. Minkälainen tulisi olla tullakseen hyväksytyksi sellaisenaan kuin on (huomaatteko kysymyksenasettelun ristiriidan), ettei kävisi itseään vastaan, vaan hyväksyisi itsessään sen, että on nainen, ja kuitenkin voisi tulla arvostetuksi myös muun yhteiskunnan silmissä, naisellisiksi luettuine luonteenpiirteineenkin? Hyväksynnän löytäminen on loppujen lopuksi helppoa: etsi sitä sisältäsi äläkä mistään muualta. Mutta entä jos ei vielä olekaan oivaltanut tätä suurta viisautta, ja murehtii edelleen ympäristönsä hyväksynnästä - mikä on itse asiassa inhimillisintä mitä ihmisessä ehkä esiintyy. Tie hyväksyntään osoittautuu modernille, herkälle naiselle monimutkaistakin monimutkaisemmaksi prosessiksi.
Onhan miehenkin rooli muutoksessa, mutta jostakin syystä en sääli miestä yhtä kovin, raastavatko odotukset miehen arvomaailman muutoksesta yhtä paljon kuin painavat odotukset pelata molempien sukupuolten papereita: ole vahva, älykäs, mutta herkkä, fyysisesti viehättävä, naisellinen nainen, äiti, uraohjus, johtaja, jos itket olet heikko - ja heikkoutta ei sallita. Onko ihme, että tässä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä niin moni nainen kääntyy kovaksi tai suorastaan haistattaa paskat kaikille odotuksille - mieluummin järkyttää kuin mielistelee. Eikä sekään ole kaunista eikä aina niinkään arvokkaan näköistä.
Itselläni on ollut vähintään viimeisten viiden, kuuden vuoden aikana meneillään jatkuva sosiaalinen koe oman ulkonäköni kanssa, jossa keskiössä yllättäen en ole minä, vaan muiden reaktio muuttuvaan pintaan. Kyllä, olen arvottanut ympäristöäni sen mukaan, miten minuun on suhtauduttu. Kyllä, olen halveksinut naiselliseksi stereotypioidun kauneuden (minunkin) edessä aivottomiksi taantuvia miehiä. Ja kyllä, olen myös halveksinut minua kohtaan muuttunutta suhtautumista, kun päätinkin leikata tukan lyhyeksi ja lopulta värjätä otsatukan kirkkaanpunaiseksi. Ihan kuin olisin sisältäkin samalla muuttunut.
Mutta tietyllä tavalla olin juuri noina vuosina tyytyväinen itseeni ja suhteeseeni muihin: olin edelleen valitsemallani tavalla kaunis, ja ne, joilla oli väliä, näkivät minut samojen esteettisten silmälasien läpi - tai juuri siitäkin huolimatta.
Nainen elää yllättävän paljon ulkonäkönsäkin kautta, julistautui hän femakoksi tai "tasa-arvoneutraaliksi". Mistä erotat toteuttavasi tiettyjä kanonisoituja naiseuden stereotypioita ja milloin sukupuoliroolikapinallisen?
Matkanainen on muuten vihdoin löytänyt ambivalenttiseen naiseuteensa sopivan kampauksen: pitkän tukan klassisen kauneuden yhdistäminen feministiradikaalikaljuun/-siiliin on tuottanut kantajalleen suunnatonta riemua ja itsensä löytämisen iloa. Parasta vielä se, että latinomaissa kampauksen hämmennysefektikin vielä toimii...--
Hakiessani Google-tilastoa sanan 'matkanainen' yleisyydestä törmäsin mielenkiintoiseen Ritva Hapulin naistutkimusta sivuavaan kirjallisuustutkimuksen artikkeliin "Serp - matkanainen koettelee rajoja", joka minut itse asiassa edellä olevaa aihetta johdattikin pohtimaan. Nimimerkillä "Serp" kirjoittanut Seere Salminen oli oman aikansa matkanaisia, joka kirjoitti mm. Suomen ensimmäisen (1929 ilmestyneen) Lontoon matkaoppaan ja vuonna 1935 ilmestyneen matkakertomuksen Kiinassa kuukin on kummempi. Hapulin tarkastelun alla on ensimmäisten itsenäisesti matkanneiden naisten kirjoittama matkakirjallisuus ja siitä välittyvä naiskuva, jossa nainen ensimmäisiä kertoja pääsee välittymään lukijalle toimijana, saamaan äänensä kuuluviin ja esittämään näkemyksiään maailmasta. Naisten asema ei ole kaikkialla samanlainen, eikä ollut Serpinkään aikoihin.Mielenkiintoista oli, että monet naismatkakirjailijat Hapulin mukaan muodostivat mielipiteensä maiden kehitystasosta havannoimiensa naisten olojen kautta. Enpä itse ole moista noin rankalla kädellä harrastanut, mutta kyllä täällä Kolumbiassa oleminen on pistänyt näkemään asemansa yhteiskunnassa hyvin suhteellisesti. Ellei paikalliseen tuttavapiiriini kuuluisi myös äärimmäisen sympaattisia ja tasa-arvosta aidosti välittäviä kolumbialaisia nuoria (itse asiassa kaikki ystäviksi lukemani pojat ovat sellaisia), kokisin tilanteeni täällä "minä vs. miehet" -asetelmaksi. En nimittäin enää osaa arvostaa sitä, että saan joka päivä kuulla ohikulkiessani kommentteja milloin mistäkin fyysisestä ominaisuudestani. Tai sitä että perääni sihistään kuin jollekin eläimelle.
Jatkuvat muistutukset siitä, ettei sinua oikein arvosteta sen vertaa, että suotaisiin sinulle tuntemattomana kadunkulkijana ihmismäinen kohtelu, vievät ilon ihmisten parissa kävelemisestä, ja yksin se on vielä raskaampaa.
Suhtautuminen kahdestaan matkustavaan mieheen ja naiseen on myös tullut huomattua: mies on oletettavasti vastuussa puhumisesta. Sehän vie kaiken jännityksen matkustamisesta, kun et joudu itse etsimään matkalippua seuraavaan määränpäähän ja hostellissakin mies hoitaa kaikki käytännön asiat. No ei, liioittelen toki. Hoidin minäkin asioita, järjestelin hostelleja, kyselin reittiä ohikulkijoilta, maksoin bussilippuja, monet asiat tehtiin yhdessä - mutta monessa tilanteessa on kyllä vähän tullut ikävällä tavalla liiankin suojeltu olo.
Jännittävintä on matkustaa yksin ja kohdata pikkuisia jännänhetkiä - vaikka New Yorkin lentokentällä, kun rekistereistä ei löydykään tarvittavaa maihinnousulupaa, eikä lentokentän nettikoneet meinaa aluksi millään toimia, jotta voisit lähettää hakemuksen netin kautta. Tai kun vaikka Ecuadorin rajalla rajavartija alkaa valittamaan väärin leimatusta passista. Ja kuitenkin jatkat hetkeä myöhemmin matkaa seuraavaan määränpäähäsi onnellisesti.
Myös stereotypiat naisen elämänkulusta välillä hankaavat vastaan erilaisten ajatusmaailmojen kohdatessa. Suhtaudun siihen osaltani huvittuneesti, eivät muiden odotukset onneksi vaikuta lopullisiin valintoihini. "Valitettavasti en ajatellut rakastua täällä kolumbialaiseen mieheen ja jäädä tänne loppuelämäkseni, niin kaunis satu kuin se olisikin - mutta voittehan te haaveilla..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti