Kuin valloilleen päästetty tornado

Kyllä sitä monesti saa osoittaa olevansa oikeassa niin monessa asiassa, jonka on jo ennestään itsestään tiennyt. Niin kuin vaikka sen, ettei pidä valtavasti (tai edes hiukankaan) byrokratiaa sisältävistä hommista, jotka vähentävät elämän spontaanisuutta. Että sopeutuu huonosti muiden odotuksiin siitä, kuinka "homman pitäisi toimia". Ettei oma pää vaan kestä sellaisia asioita, joita toiset tekevät mielellään päivästä ja viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Että pitäisi sopeutua ihan vain hetkeksi - eihän kuukausi tai kaksi tai puoli vuotta kurjissa oloissa ole mitään - sen jälkeen taas voi elää juuri niin kuin haluaa. Ei se toimi sillä tavalla. Mulla joko hajoaa pää tai hajoaa kroppa. Luulen, että oireiluni on yleisempää kuin haluamme edes myöntää: lihavuus, syömishäiriöt, stressi, uniongelmat, masennus ja niin edelleen. Nämä oireet ovat kuitenkin juuri sitä, mitä en vain halua sietää, jos minulla on vaihtoehtoja.

--

Kun on tehnyt henkisen pesäeron siihen maailmaan, siinä maailmassa eläminen ei vain jotenkin enää onnistu, ei kitkoitta. Annat yhden mahdollisuuden, toisen, ei. Ihmiset kohdistavat sinuun odotuksia ja kerta toisensa jälkeen nuo odotukset jäävät täyttymättä - haluaisit olla pahoillasi, mutta et oikein voi. Tiedät, että teit ensimmäisen virheen lähestyessäsi koko sopimusta ylipäätään. Sen verran voin katua ja luvata olla varovaisempi tulevaisuudessa.

Kuten tiedätte, vaihdan projektia. Kaikki on sujunut muuten iloisesti, mutta kitkaa on ollut ihmisten välillä. On ollut väärinkäsityksiä ja sen sellaista. En ole ollut niin smooth, kuin olisin voinut olla.

Olen kai liikkeissäni muille hyvin nopea. Se on toisaalta mielestäni minussa parasta. Kaikki isot askeleni ovat olleet nopeita - ja äärimmäisen ratkaisevia. Ihmiset vain yllättyvät. Olen havahtunut siihen, että olen luonteeltani vähän niin kuin hurrikaani tai ketterämpi tornado. Otollisissa olosuhteissa saan aikaan tuhoja kelle tahansa, joka on päättänyt minuun perusteitta luottaa (perusteitta: ilman keskinäistä sopimusta, tuntematta mielenliikkeitäni, luottaen normaaliyhteiskunnan lainalaisuuksiin) tunteellisesti, järjellisesti, miten tahansa onkaan; jos en vain juurru, revin minuun kytketyt kahleet irti.

Olen harkinnut "Varokaa, epävakaa maaperä" -kyltin ripustamista kaulaani. Joskaan se ei olisi täysin totta: olen hyvinkin uskollinen sydämelleni.

Vähän ristiriitaisia tunteita tällä hetkellä siis. Mutta huuteluja tulee joka puolelta, teki elämässään mitä tahansa. Kyllä kai niitä voi kuunnella, vahvistaa vähän nahkaansa, voimistua sisältä. Säilyä uskollisena totuudelleen.

--

Santa Martassa elämä jatkuu chillisti. Olen paljasjalkapatikoinut sateisen sademetsän lohkareisessa joessa, uinut retken päässä olleen paratiisivesiputouksen särkillä, vieraillut pikkukylissä ja sukeltanut silmät auki Atlantin valtameressä. Tällä tavalla kuvailtuna elämä on aivan liian hienoa ollakseen totta - ajattelin kiitäessäni Tayronan kansallispuistosta pois päin vettä päälle roiskuttavan vesibussin kyydissä.

Lisää kuvia luvassa, kun matkalla tavatut kaverit lähettävät minulle kuviaan. Jokireitin patikoinnista pitäisi olla mahtavaa tavaraa, missä näkyy myös lohkareiden koko suhteessa kiipeilijöihin. Joessa paljain jaloin patikointi oli muuten mahdollisesti siisteintä mitä olen ikinä elämäni aikana tehnyt...

Santa Marta

Mincassa on mahdollista tehdä upeita itsenäisiä löytöretkiä.

Joesta huuhtoutuu ihoon luonnon omia kiillehippusia, mikä ei valitettavasti kameran kennoon kovin helposti tallennu (voitte tosin yrittää suurentaa kuvaa). Myös Tayronan luonnonpuiston rannoilta tarttui ihoon paljon kullankimallusta.

Tämäkin vesiputous oli vain puolentoista tunnin patikoinnin takana.

Mincassa on rakkautta Marincalle (joka on oletettavasti putouksen nimi).