On kaksi eri asiaa tietää, mikä lukijaa kiinnostaa ja saada se kiinnostava teksti syntymään. Ilman steittiä. Ilman flow'ta. Väljähtynyt mielenkiinto ei aina riitä - taikka kaaoksessa oleva rakennusprosessikaan.
Hassu juttu, luovuus. Sitä voi olla teoriassa ja kuitenkin käytännön edessä meiltä usein puuttuu se ratkaiseva askel uuden, tarvittavan suunnan ottamisessa. Alkaa kyseenalaistamaan muutoksen tarvetta - tai antaa muiden ylipuhua itsensä ennen vahvoista näkemyksistään.
SOS-lapsikylän kouluikäiset, iltapäiväryhmä, huhtikuu 2011.Takana lähes kahdeksan kuukautta uusia, jänniä juttuja näiden muksujen kanssa.
Minulla on uutisia: Pääsiäisloman jälkeen en enää palaa työskentelemään SOS-lapsikylän kouluikäisten kanssa. Muutan tukikohtani International Peace Observatoryn Bogotán toimistoon ja alan tehdä töitä paikallisten rauhanedistämisprojektien kanssa. Käytännössä työ tarkoittaa matkustamista niille alueille, joilla tarvitaan kansainvälisiä tarkkailijoita varmistamaan paikallisten yhteisöjen mahdollisuudet puolustaa ihmisoikeuksiaan.
Projektinvaihtoni tarkoittaa SOS-lapsikylän lapsille lisää muutoksia entisestäänkin kriittisellä hetkellä. Olemme huhtikuun alusta jääneet kahden sosiaalityöharjoittelijan kanssa vastuuseen koululaisten iltapäiväryhmästä luokasta ennen vastuussa olleen Wilson-open siirryttyä keskuksen sisällä muihin tehtäviin. Muutos on lapsille suuri, koska Wilson-ope oli selvästi lasten mieleen: luotettava aikuinen, joka osasi pitää luokkahuoneessa työskentelyyn vaadittavan järjestyksen - opettaja oli tiukka, mutta toisaalta hän tuntui myös ansainneen lasten kunnioituksen ja kiintymyksen, johon yhteistyö loppujen lopuksi perustui. Yhtäkkiä vanha, luotettava opettaja on vaihtunut kahteen vielä kokemattomaan naisharjoittelijaan ja yhteen vapaaehtoiseen, joiden välinen yhteistyö pelaa, mutta vielä epävarmoin askelin. Uskon sen välittyvän lasten silmiin epävarmuutena, jota lapset luontaisesti koettelevat.
Esimerkiksi pari viime viikkoa ovat olleet minulle entiseen verrattuna yhtä kaaosta. Olen joutunut ottamaan itselleni "pahiksen" roolin: olen usein se, joka joutuu korottamaan ääntään saadakseen lasten huomion. Toiset opettajat ovat lasten kanssa vielä lepsuja, niin kuin olin minäkin ensimmäisinä kuukausina lasten kanssa työskennellessä. Toisaalta tilanne on kääntynyt siihen, ettei lapsiin tehoa enää oikein mikään muu kuin rangaistuksilla uhkailu (luokkahuoneen/vessan siivoaminen, kirjalliset huomautukset yms.) - ja toisaalta se, että opettajatkin taipuvat melkein ensimmäisenä rangaistuksilla uhkailuun, mikä ei ole omiaan kasvattamaan lasten luottamusta uusiin opettajiin tai luokkahuoneen uuteen meininkiin.
Itselläni on ideoita, kuinka tilannetta voisi parantaa (aivan sen perusteella, kuinka näin edellisen opettajan toimivan), mutta se vaatisi yhdenmukaisuutta kaikkien kolmen opettajan kesken. Aloitin tällä viikolla aktiivisen prosessin kohti muutosta keskustelemalla tapahtuneista muutoksista keskuksen psykologin kanssa. Esitin kritiikkini siitä, kuinka vastuuttomasti mielestäni opettajanvaihdos on suoritettu ja toisaalta ajatuksen siitä, ettei opettajaharjoittelijoiden auktoriteettia pitäisi lasten edessä vähentää sillä, että joka kerta suurempien vaikeuksien edessä paikalle rientää joku ulkopuolinen (esim. psykologi, jonka kanssa asiasta keskustelin). Itse olen epämukavassa tilanteessa, sillä koulutukseni puolesta minulla on luultavasti vielä vähemmän tietoa lasten kanssa olemisesta kuin harjoittelijoilla - mutta toisaalta vaikuttaa siltä, että tuoreet opettajat pärjäävät vielä minuakin heikommin ryhmän lasten kanssa, joten ehkä minulla olisikin asiaan aivan hyviä näkökulmia vinkiksi.
En ole ollut edellisistä huolistani näiden kahden harjoittelijan kanssa aivan hiljaakaan. En vain ole varma, olenko tähän mennessä ajanut asiaani (joka on oikeastaan lasten asia) tarpeeksi voimakkaasti. Olisi kamalaa jättää luokkahuone sellaiseen kaaokseen, jossa se on ollut näinä viimeisinä päivinä. Keskuksen toiset työntekijät lohduttelevat minua sillä, että ryhmä on oikeasti hyvin vaikea ja että Wilsonillakin oli lasten kanssa ongelmia, ja että kyllä lapset uusiinkin opettajiin vielä tottuvat - mikä voi hyvin olla tottakin - mutta en vain tahtoisi nähdä niin paljon kunnioituksenpuutetta uusia opettajia kohtaan, aikaa menee nykyisin niin paljon yleiseen sähläykseen, että hädin tuskin sitä meinaa riittää läksyjenkään tekoon. Mutta ehkä kaikki tosiaan paranee ajan kanssa, niin kuin minua lohdutellaan. Lapset ovat yllättävän sopeutuvaista sakkia.
Inspiraatio? Luovuus? Kovin tuttu ilmiö minullekin. Istut ruudun ääressä ja alat naputtaa. Syntyy sivu mutta ilman inspistä. Ei kelpaa. Roskikseen. Yhä uusia alkuja etkä millään pääse liikkeelle. Kunnes vihdoin tulppa häipyy ja lähde aukeaa. Se on kuin shamaanin tanssi, että pääsee vireeseen ja mieli tyhjenee. Ja kun artikkelin deadlinepäivä lähestyy pitää vaan istua ja yrittää. Yksi kunnon artikkeli piti saada kerran kuussa aikaan. Olen kokenut sen juuri niin kuin sanot Elina, että yksi kantava ajatus on kuin siemen jonka ympärille juttu rakentuu. Kiitos viehättävistä lasten kuvista.
VastaaPoistaLapset luokkahuoneessa? Minusta lasten sekoilu ja meluaminen luokkahuoneessa on jollain tavoin luonnollinen reaktio sille käyttäytymismallille, mitä me aikuiset tahdomme heille pakottaa. Istua liikkumatta ja puhumatta sisätiloissa. Eikö ole muunlaista tapaa oppia? Ja mitä oppiminen ylipäätään on? Sitäkö että opettelemme mahdollisimman suuren määrän ulkoa sanoja ja lauseita kirjoista? Minusta lasten kanssa pitäisi olla enemmän ulkona luonnossa. Meren,järven,joen rannalla,metsässä ja vuoren rinteellä ja siellä ohimennen kertoa heille eri aisoista niin että syntyy luonnollinen kunnioitus ja luottamus aikuisen ja lapsen välille. Miten kirjat ja luokkahuoneet voisivat korvata luonnon elementit? Esimerkiksi kielten opetuksessa lähdetään ihan vikapäästä liikkeelle kun aletaan tuputtaa kielioppia varhaisessa vaiheessa ennenkuin lapselle on tullut kunnolla omaa fiilistä kielen olemuksesta. Virheiden tekeminen on luonnollista ja kuuluu kokonaisprosessiin. Sama moka musiikinopetuksessa. Musiikin teoriaa tuntitolkulla ennenkuin instrumentti on on kunnolla tuttu. Yäk! Käsittämätöntä aikuisten sekoilua kun yritämme tehdä lapsista järkeviä kun he ovat vielä ihanasti hulluja ja free to fly. Niin, siis miksi? Synnymme kotkan poikasina mutta meistä halutaan vängällä tehdä tarhakanoja ja lampaita. Että unohtaisimme oman sisäisen voimamme ja vapautemme. Oletko Elina lukenut Ivan Illichiä? Tässä linkki. http://www.infed.org/thinkers/et-illic.htm Ja kouluttoman yhteiskunnan linkki: http://www.blog.lifewithoutschool.info/about_responsibility_to_society/
Lapsella on synnynäinen kyky keskittyä itseään todella kiinnostavaan asiaan. Voisimmeko opetella hyväksymään lapsen liike ja luovuus ja se mikä hänessä on jo synnynnäisesti ihan ikiomaa. Siis kunnioittaa ja olemaan häiritsemättä lapsen omaa tilaa. Tietysti tähän koulutuskysymykseen liittyy monia ulottuvuuksia ja eri tasoisia aspekteja, mutta nämä ovat mielestäni pääpiirteitä. Olen ollut itse kapinallinen pienestä lähtien ja olen sitä edelleenkin ja tietysti sellainen häiritsee kaikenlaisia valtarakenteita. Huomaatko Elina miten kirjoituksesi inspiroi lukijaansa!
P.S. Muuten yksi koulutukseen ja kasvatukseen liittyvä teos, mielestäni varsinainen helmi on Krishnamurtin Kulttuurista on Kysymys. Sitä voi löytyä antikvaareista tai sitten englanniksi: This Matter of Culture. AbeBooks näkyy sitä myyvän muutamalla eurolla.
VastaaPoistaKylläpä kyllä, kun on kyse siitä yhdestä ideasta, mutta vaikea valita mistä. Keskittymiskysymys myös. ;) Tällä hetkellä painiskelen (tai painiskelin, sillä ratkaisin jo asian) sen kanssa, mistä kirjoittaisin seuraavan Fifi-blogauksen. Ei saisi antaa itselleen liikaa valinnanvaraa. Heh.
VastaaPoistaMielenkiintoinen aihe: yhteiskunta ilman koulujärjestelmää. Täytynee klikkailla tuonne, jahka lukemisiltani kerkeän. Uudet/tuntemattomat järjestelmät kiehtovat aina. Huomata se, että ehkä onkin olemassa vaihtoehtoja.