Sopeutumisvaikeuksia stressin kanssa

Kirjoitin alla olevan tekstinhahmotelman päivällä kirjastossa, jonne olin mennyt tekemään jo jonkin aikaa roikkuneita vapaa-ajan toimitustöitä... Ongelmaksi on muodostunut se, että nyt kun olen virallisesti vapaalla, kaikki muu vapaa-ajan toiminta tuntuu priorisoituvan tehtävien listalla aina hieman edelle kuin aiemmin aikataulutetut työt (vaikka niitäkin vapaaehtoisesti ja omasta aloitteesta ryhdyin tekemään).

Aamulla lenkki, järjestäytymistä, perintökameran toimintojen läpikäymistä, matkalla kirjastoon piti pysähtyä kokeilemaan yhtä juttua… Kirjastossa, ennen varsinaiseen ns. työhön tarttumista, oli aivan pakko käsitellä alta pois aihe, jota olen useampanakin iltana pohtinut. (Puhumattakaan siitä ajatuksesta, joka lähti kulkemaan, kun näin lenkillä rekka-auton ja mietin, millaista olisi pyörittää kuljetusalan firmaa. Ei nyt sillä, että itse ajattelin koskaan sellaista perustaa...)

To do -list: aamulenkin jälkeen kasteiselle nurmikolle heittäytyminen [check!]
Kun vielä oppisi jollakin photoshopilla käsittelemään kuviinsa jälkeenpäin myös silmämeikin,
voisi kehua oppineensa kesän aikana jotain mielekästäkin. ;)

Sellaista se on – onko todella?

Keskustelin äidin kanssa yhtenä iltana näistä (juuri edellä mainituista) sopeutumisvaikeuksista ja ahdistavista aikatauluista, jotka on tarkoitus poistaa elämästäni mahdollisimman pitkälti. Äiti huokaisi: "Voi Elina*, sellaista elämä on! Sen [paineen, odotusten, kiireen, stressin…] kanssa on opittava elämään."

*) Nyt tiedätte toisen nimeni, te, joille olen tähän mennessä ollut pelkkä M.E.

En ole varma, selitinkö itseni hänelle tarpeeksi selvästi; yritin välttää "stressi"-sanan käyttämistä, mutta ainoa soveltuva vaihtoehto tuntui olevan sana "ahdistus", joka on käsitteenä sittenkin varsin lähellä stressiä.

Onko kuitenkin todella niin, että painostettujen aikataulujen kanssa on opittava elämään? Sopeuduttava niin, ettei enää ota stressiä? Kuinka se tehdään, kun aina on joku vaatimassa parempaa suoritusta, aina enemmän ja enemmän? Länsimaisen ihmisen, erityisesti koulutetun sellaisen, odotetaan täyttävän superihmisen muotti. Kouluttautukaa – nopeammin ja tehokkaammin; menkää töihin; perustakaa perhe, tuottakaa valtiolle lisää veronmaksajia, ylläpitäkää illuusiota jatkuvasta kasvusta; pysykää ylemmän tahon määräämän kehityksen vauhdissa, ettette vain putoa kelkasta. Minkä "kehityksen"? Entä onko tuo "kelkka" jokin sellainen, jossa haluamme olla kyydissä?

Wellsiläisittäin tilanteen voisi kuvata seuraavasti: meidät kasvatetaan palvelemaan koneistoa. Harva meistä vain tuntuu ymmärtävän, mille olemme sielumme tahtomattamme uhranneet. Nostan tästä esimerkiksi yliopistoista valmistuvat valtavat määrät segmentoitujen alojen asiantuntijoita. Nuoret ihmiset hankkivat pätevältä kuulostavan koulutuksen. He valitsevat erityisalan ja oppivat hallitsemaan alansa erinomaisesti. Mutta poikkitieteellisen reaalimaailman ratkaisujen edessä he eivät enää ymmärrä rinnakkaistieteiden kollegojaan. Harva pysähtyy pohtimaan kokonaiskuvaa. Varomaton invalidisoi itsensä liian spesifillä ns. asiantuntija-alalla, ja – jos onni on myötä – huomaa ennen pitkää olevansa koneistossa verrattavissa minkä tahansa mekaanisen työn suorittajaan: korvattavissa toisella samanlaisella, saman koulutuksen suorittaneella tekijällä. Tästä asetelmasta muodostuu tarve olla kilpailukykyinen: täyttää paikkansa rattaistossa, ettei herra Isopomo jonain päivänä annakin paikkaa jollekulle vähän tehokkaammalle pikkurattaalle. Ellet ole valpas tai luontaisesti terveellä tavalla hieman itsekäskin (ts. osaat pitää puoliasi), muotisanojen asemaan nousseiden käsitteiden – oravanpyörä, loppuunpalaminen ja masennus – asetelmat ovat valmiina. (Pahoitteluni, wellsiläinen skenaarioni saattoi mennä tulisieluisessa kärjistävyydessään hieman… yli. Taisin juuri kuvata kapitalismin perusrattaat työläisorjan näkökulmasta.)

En ole mihinkään poliittiseen kantaan sitoutunut enkä myöskään mikään loistava yhteiskuntatieteilijä. (Yleinen konsensus kuitenkin taitaa olla se, että länsimainen yhteiskunta on jotensakin hunningolla ja omalla kierolla tavallaan jotensakin mätä. Toisaalta en tiedä, mikä yhteiskuntajärjestelmä tuolla maailmallakaan olisi yhtään sen virheettömämpi…) En siis osaa sanoa, mikä on ratkaisu tasapainoisen yhteiskunnan luomiseksi. Enkä tällä hetkellä sitä edes yritäkään.

Yksi tämän välivuoden tarkoituksista on kuitenkin selvittää, mikä oma henkilökohtainen selviytymisstrategiani on niissä puitteissa, jotka minulle on suotu.

En ole valmis myöntämään tappiota rattaiston edessä ennen kuin olen edes kokeillut oman polkuni kulkemista. Voihan se lopulta päätyä samanlaiseksi kuin "kaikkien muidenkin". Kutsunko sitä silloin tappioksi, en voi vielä tietää.


Se, että asiat ovat sukupolvien ajan toimineet näin, ei riitä minulle perusteeksi sopeutua kansalaisensa henkisesti pahoinvoiviksi saavan yhteiskunnan normeihin. Kyseenalaistan muutenkin ajatuksen, että nykyaika ja mennyt olisivat olosuhteiltaan enää missään merkittävässä määrin toisiinsa verrattavissa.

Menneiden aikojen viisaat ovat kuitenkin jättäneet jälkeensä myös nykyajan ihmistä herättäviä lausahduksia:

It is no measure of health to be well adjusted to a profoundly sick society.
- Jiddu Krishnamurti (1895–1986)

Kiitän Oivalluksen ja uskalluksen Jukkaa erään toisen postaukseni jälkeen jätetystä linkistä Zeitgeistin Addendumiin (’lisäys’, ’täydennys’ t. ’liite’), jossa ylläoleva lainaus esiintyy.

--

Mainostan vielä lopuksi muita kiinnostavia artikkeleita ja dokumentteja, joita on viime päivinä tullut kiitettävästi vastaan. Edellä mainittu Krishnamurti on yksi ajattelija, jonka ajatuksiin aion vielä tutustua, ja Fifissä ilmestynyt artikkeli nobelisti Saramagosta (1922–2010) sai minut kiinnostumaan myös portugalilaiskirjailijan tuotannosta.

Katsoin tänään myös dokumenttifilmin 180° South, joka ansainnee vielä oman lyhyen esittelytekstinsä – myöhemmin.

Nyt menen nukkumaan. A’ight, hyviä öitä kaikille!