On ihanaa kohdata ihminen keskellä kaupunkia, ihmisenä ja yksilönä. Kohdattavissa olevana henkilönä; ei virtana, joka ei minuun koske, vaikuta, vaikutu. On ihana hymyillä. Ja katsoa silmiin - vaikka vähän pelottaa.
On ihanaa pukeutua fiiliksen mukaan: silloin kun tuntuu aurinkoiselta auringolta; maan ja aavikon väreihin silloin, kun tekee mieli enemmän maan pinnalle ja näkymättömäksi, kulkijaksi tuntemattomien virtaan.
On ihanaa kaivaa vuoden takaisia matkalaukkuja varastosta ja löytää vuoden, kahdenkin takaisia vaateaarteitaan. Joillakin yhteistä historiaa minun kanssani jo yläasteajoilta. (Voiko mikään nykypäivänä niin kauan säilyäkään...?)
On outoa olla täällä takaisin. Tunnun turistilta, joka seuraa kaupunkilaisten virtaa. Outoa käytöstä. Mihin kaikilla on kiire? Ja se tarttuukin.
Unohdin hetkeksi hengittääkin. Ja kulkuni muuttui liian nopeaksi. Minusta katosi sulokkuus ja ryhti. Luonnollinen eleganssi. Etten ottaisi tilalle burberreissään kulkevien rouvien jäykkää askelta ja lasittunutta katsetta... Että minussa virtaisi elämä, valo ja lempeys. Pysähdyn katsomaan maailmaa ja itseäni.
Miten minä yhdyn tähän virtaan.
Olen varma, että vielä minä sijoittaudun. Tekemättä liikoja kompromisseja, olematta liian itsepäinen. Tämä vaatii rohkeaa eteenpäin askellusta.
Istun kirjastossa, en ole hankkinut vielä kotiini Internet-yhteyttä, ihmettelen kuinka yliopiston kurssikirjoja metsästetään (kaikki täytyy oppia uudestaan). Kaikki tuntuu niin tutulta ja samalla niin kaukaiselta, menneeltä maailmalta. Mutta jälkimmäisestä tunteesta on nyt päästävä eroon, täällä jossain on sittenkin tämän hetken vaatima paikkani.
Tampereella oli ihanaa, niin ikään, mutta saan kuvat ladattua koneelle vasta määrittelemättömän ajan päästä. Yhteensopivuusongelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti