lauantai 17. syyskuuta 2011

Arkensa pyhittäminen


Muistaisipa aamunsa aina pyhittää näin. Kun kaikella on tarkoitus, arvostaa joka ikistä elämänsä hetkeä aivan toisella tavalla. On läsnä paremmin.

Minun tapani arvostaa asioita on monesti ollut hetkien taltioiminen kuviin. Eihän se läheskään aina onnistu. Kuten eivät kaikki yritykseni sanallistaa hienoimmat tai karmeimmatkaan kokemukseni. Mieli on abstrakti asia, jonka kokemuksien välittämiseen kieli ja sanat ovat vaillinainen väline. (Vaikka tähän asti ehkä tehokkain käytettävissä oleva välineemme kuitenkin...) Jossain vaiheessa ymmärtää niin kokemustensa maalailun kuin viestintäyritystensä pohjimmaisen turhuuden, luopuu ymmärretyksitulemisen tarpeesta. Silloin alkaa tehdä asioita niiden itsensä vuoksi. Silloin syntyy taidetta. Taide on taidetta vain itsensä vuoksi, se vain on. (Niin sanoi myös Oscar Wilde.)

Parhaassa tapauksessa taide ei yritä olla mitään ja siksi on rehellisyydessään niin kaunista. Se voi olla rujoakin, mutta silti merkitä meille välittämällään jotain perimmäistä. Se on pysähtymistä.

Kutsun itse pysähtymistä toisinaan myös pyhittämiseksi.


- Näen pyhää ruumiissani (ruumis on sieluni temppeli). Näen pyhää ruoassa, joka ravitsee temppeliäni. Näen pyhää kaikessa elävässä ja elämää ylläpitävässä. Puhdas ilma, ilmaa puhdistavat lehdet, auringonvalo. Luonnon kiertokulku on brutaali ja taianomainen, me olemme kaikki osa elämää.

Mikä on luonnossa pahaa tai hyvää? Kaikella on tehtävänsä. Väistämättä tulee mieleen, että tuomitseminen ja arvottaminen ovat ihmismielen keksintöjä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti