Katoamishetkellä hänellä oli yllään läpinäkyvä viitta, joka peitti koko vartalon, suojasi sitä tuulelta ja rännältä, teki siitä kuumalla vilpoisan majan. Hänellä oli kasvoillaan rauhallinen hymy, silmät puoliksi kiinni, mutta valppaat, ei rypyn ryppyä, ainoastaan naurujuovien jättämiä syviä uurteita. Hänen silmänsä loistivat, tai oikeastaan, säteilivät. Rauhaa ja harmonian säveliä. Hänellä ei tuntunut olevan lainkaan murheita, ei huolia mistään. Hän liikkui elegantisti kuin kuningas tai keiju, kevein askelin, joustavasti, ylväästi kuin tanssijatar. Hänen peräänsä katsottiin, hänen viereensä halusivat kaikki, raitiovaunussakin. Hänen tyyliään ihailtiin, samoin erikoista suhtautumista aikaan, hän ei koskaan näyttänyt seuraavan sitä, aika seurasi häntä. Aivan kuten luovuus, intohimo ja levollisuuskin. Kaikki mitä hän kosketti, rauhoittui. Hiljeni, palasi kotiin itseensä.
- M.B.: Etsintäkuulutus Lepo -
(linkki koko tekstiin, jatkuu myös blogitekstin lopussa)
--
Brinkkalan talon läheisyydessä on tallella pala keskiaikaisen kaupungin tunnelmaa. Ei kaiu koneellinen kilke, ei surise toimistolaitteista tulviva sähköinen suhina. Kuin kujalle olisi itse aika pysähtynyt. (Kuva viikonlopulta.)
Taas alkoi uusi viikko lukkoon lyötyine agendoineen ja minuuttiaikatauluineen. (Otetaan lähtökohdaksi tällainen yleinen olettamus.) Tavoitteellinen on ilman muuta hyvä olla, ja aikataulut järjestävät elämämme ideaalisti niin hallittavampaan, tuottavampaan kuin stressittömämpäänkin kulkuun, yksi tehtävä kerrallaan. Yksityiskohtaiset aikataulut ja agendat ovatkin loistavia renkejä, mutta silti: kovin epäkiitollisia isäntiä. Ne ovat arvioita tilanteesta, joka elää ja muuttuu muuttujien mukaan. Parhaatkaan suunnitelmat harvoin pitävät sataprosenttisesti.
Miksi silti monet pitävät aikatauluista ja tehtäväagendoistaan kynsin hampain kiinni, vaikka ns. oman aikansa kustannuksella? (Argumentti diskurssista: Eikö kaiken ajan kuuluisi tuntua siltä hyvältä omalta ajalta? Varsinkin meillä, joilla on siihen varaa, ja monella meistä on.)
Ja meistä intohimoisimmatkin, ja rennoimmat ja läsnäolevimmatkin, tekevät niin. Aina välillä. Unelmiensa ja tavoitteidensa perässä ajautuvat suorittamaan. Eivät saavuttamaan, sillä suorittaessa katoaa taju ympäröivästä. Se on hyvinvoinnissa elävän länsimaisen ihmisen yleisin tauti. Se iskee mielen kautta ja sairastuttaa pahimmassa tapauksessa koko kehon. Vai pitäisikö puhua kielellä, jota nykyihminen ymmärtää? So. 'tuotantoyksikön'. Sellaisiksi me olemme oman katseemme kautta muuttaneet toisemme ja itsemme...
--
Kuvittele nyt elegantti, kaunis ihminen. Hän ei tekemisessään hosu, hän ei ole mekaaninen, hän löytää aikaa huolehtia itsestään ja ystävistään. Hänellä on aikaa käytöstavoille, koska se on toisten arvostamista. Hänellä on hyvä ryhti ja avoin katse. Hänellä on hyvä olla, koska hän on sinut itsensä kanssa, ja hän kohtelee muitakin hyvin, koska tietää, että kestävin tulos syntyy vuorovaikutteisesta tuesta, ei itsekkäistä päämääristä.
Kuvittele sellainen ihminen, etkö kuvittelisikin hänen elävän täydessä levossa, sielun ja ruumiin harmoniassa, sisäisessä rauhassa? Mitä voit itse tehdä tämän saman tilan saavuttamiseksi? Minkä ympäristön ylipäätään luot ympärillesi, mitkä ovat omat valintasi? Mitä kaikkea SE ylipäätään vaatii?
--
Näihin mietteisiin minut johdatti viime viikolla Manuela Boscon elävä kuvaelma erään Levon katoamisesta. Halusin jakaa tekstin blogissa, kun käydään taas kohti uutta työ-, harrastus-, perhe- ja itsekehitysviikkoa. Tiedän, ettei Manuela tästä jaosta ainakaan pane pahakseen. :)
Kulunut viikonloppu (ja loppujen lopuksi koko viikkokin) on ollut onneksi kiitettävän levontäyteinen, toivottavasti saan pidettyä saman rauhan tunteen tulevassakin viikossa.
Muistakaahan tekin huolehtia Levostanne, ettei hän katoa päivistänne! :)
--
(loppuosa alussa lainatusta tekstistä, korostukset omiani)
Hänen katseensa oli suora, hän omasi tutkivat silmät ja nopeat kädet, silloin kun sellaisia tarvittiin. Hänen työnsä loistivat ainutlaatuisuutta ja mitä upeinta kekseliäisyyttä. Lepo ei koskaan sairastanut. Hän oli aina terve, söi silloin kun oli nälkä, nukkui kun nukutti ja heitti kärrynpyörää kun jumppajalkaa ja vauhtipäätä innosti. Lepo ei kysynyt lupaa olla, keneltäkään. Päinvastoin, hän valtasi aina tilan missä ikinä Olikin. Ja kaikki hänelle tuon tilan ilomielin soivat. Lepo kiitti elämää päivittäin. Hänen rennot jäsenensä olivat notkeat ja kultaiset, ilman ylimääräistä painoa, hän nautti kaikesta syvällä kunnioituksella ja intensiivisyydellä. Lepo oli aina läsnä. Ei koskaan matkoilla. Lepo tiesi milloin toimia ja milloin olla toimimatta, koska hän kykeni kuuntelemaan ääntä, joka tavoitti hänet lempeästi. Lepo ei tarvinnut vakuutteluja, hän oli rohkea ja viisas, ei koskaan tehnyt hätiköityjä johtopäätöksiä, eikä keskeneräisiä valintoja. Lepo valitsi sen, mikä eniten innosti, toi iloa hänen sielulleen, tietäen, että saattoi tarvittaessa muuttaa kurssia. Joustamaton hän ei ollut, eikä koskaan antanut myydä unelmiaan saadakseen välittömän palkkion. Hänen palkkionsa oli levossa, jossa hän eli.Lepo kuunteli elämää kaikilla aisteilla, ja varsinkin sillä mikä ei näkynyt. Hän ei uskonut kaikkeen näkemäänsä, vaan näki uskonsa näkymättömässä. Hänen leponsa pohja oli luottamuksessa. Yhtä väkevästi kuin hänen luottamuksensa nojasi rakkauteen, yhtä vähän hän yritti tajuta lepoaan. Hän ei kiinnittynyt siihen, lepo oli hänessä, hän laskeutui sen päälle mikä jo oli. Hän laskeutui sinne vapaana ajatuksista, jotka pyrkivät ymmärtämään. Hän ymmärsi vasta ollessaan levossa. Mitä hän ymmärsi, sitä hän ei kertonut. Sen tunsivat kaikki hänen lähellään olevat, Lepo oli ymmärtänyt jotakin tärkeää. Lepo oli löytänyt sen mikä On. Läsnä.Lepo hävisi kiireen keskellä, huomaamatta, vahvan tapahtumaorientoituneen vuosirallin kaaoksessa. Ilman minkäänlaista varoitusta, uhkailua, kiristystä, valituksesta puhumattakaan. Äänettömänä, hiljaisena kuin neitsytlumi, hävisi Lepo elämästämme, niin nopeasti, ettemme sitä aamuruuhkien, iltapäiväpalaverien, lasten kotiinhakujen, hotjoogatuntien ja tulevaisuudensuunnitelun keskellä huomanneet.Me etsimme häntä vimmalla, väkivaltaisella tahdolla, ja vasta kun voimamme ovat lopussa, lysähdämme istumaan ja tuolla samaisella hetkellä kuulemme kuiskauksen tuulessa;Sinä löydät minut, mutta et sieltä mistä etsit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti