Näin tokaisi toinen Jeff Johnsonin matkadokumentin 180° Southin päähenkilöistä Douglas Thompkins. Asiaa ajateltuani olen ollut paljon varovaisempi siitä, missä yhteydessä käytän tuota sanaa - sillä Thompkins taitaa olla aivan oikeassa. Seikkailu ei ole seikkailu, jos se on ennalta suunniteltu. Siksi varon kutsumasta matkoja itsessään seikkailuksi. Ei ole kovin vaikeata ostaa matkalippu, yöpyä turistihotellissa turistialueella ja seuraavina päivinä kiertää ainoastaan turistialueita - turvallisesti kartta kädessä, koskaan eksymättä.
Elämä Kolumbiassa on tähän menessä ollut kovin turvallista. Olen suurimman osan ajasta kulkenut joko isäntäperheeni, järjestön ihmisten tai muiden vapaaehtoisten seurassa. Enimmäkseen olen ollut kiitollinen kaikesta avusta ja tuesta, mutta toisaalta jatkuva seuralaisen kanssa kulkeminen on hidastanut tutustumista Bogotán liikennejärjestelmään. Osaan kulkea ja suunnistaa kaduilla kävellen, mutta pidemmät matkat täällä ovat todella pitkiä eikä niistä vain yksinkertaisesti selviä jalan.
Pikku Transmilenio-seikkailulitoni
Eilen olin ensimmäistä kertaa TransMilenio-auton kyydissä. Sovin tapaamisen Katariinan kanssa neljäksi. Myöhästyin ensinnäkin jo sillä, että lähdin kotoa noin vartin liian myöhään. Löysin sentään ongelmitta pysäkille ja sain ostettua viiden matkan kortin. Olin onnellisesti jo matkassa ja ajatuksissani ajoin huomaamatta sovitun pysäkin ohi. Aloin epäillä asiaa, kun kadun numerot muuttuivat liian suuriksi - Bogotássa kaduilla on suht looginen numerointikaava - jäin kyydistä pois ja huomasin ajaneeni seitsemän pysäkkiä tapaamispaikan ohi. Takaisinpäin mennessä piti vielä keksiä oikea bussilaituri. Myöhästyin tunnin, ja jäin vielä pysäkkiä liian aikaisin bussista pois. Soittelimme Katariinan kanssa toistemme suhteen eksyksissä, kunnes tajusin mitä oli käynyt. Onneksi Katariina on rento typykkä ja tilanne oli kummankin mielestä lähinnä huvittava. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, vastassa olisi ehkä ollut hieman happamempi naama.
Olen siis omaksunut paikallisen tavan myöhästellä kepeästi tuntikaupalla - en toki tahallani. Katalaanikaverilla on sama vika, sanoo sitä geneettiseksi. Ei täällä auta kuin sopeutua...
Tosin hiukan eräänä iltana tulin varovaisesti ajatelleeksi, että jos olisin ottanut taksin omillani - sen sijaan, että olisin odottanut herrasmiessaattajaani - olisin saapunut vapaaehtoisryhmän iltatapaamiseen edes suhteellisen ajoissa, enkä tasan tuntia myöhässä niin kuin sinä(kin) iltana loppujen lopuksi kävi.
Julkinen liikenne Bogotássa
Taksit täällä Bogotássa ovat suhteellisen halpoja. Vähimmäistaksa on 3 100 pesoa (n. 1,50 euroa) ja taksa kasvaa matkan edetessä virallisen taulukon mukaan, jonka täytyy aina olla asiakkaan ulottuvilla. Porukalla liikenteessä ollessa lyhyet matkat kannattaa kulkea taksilla, sillä kertalippu busetalla (paikallisliikenteen pikkubussi) maksaa 1 300 pesoa (n. 0,70 euroa),
Transmilenio-lippu on hieman kalliimpi, 1 600 pesoa kerralta, mutta toisaalta usein paljon nopeampi ja kätevämpi liikenneväline kuin hieman epämääräisempiä reittejä kulkevat pikku busetat.
Mistään meikäläisittäin huimista taksoista ei siis puhuta, mutta kitupiikki - ja köyhä vapaaehtoinen - kun olen, olen varsin nopeasti sopeutunut ajattelemaan paikallisen hintatason mukaan. Rikkaat turistit maksakoot mukavuudesta ja helppoudesta ylellisyysveronsa, minulla ei siihen ole varaa.
--
Olen muuten pienoisesti ihastunut paikalliseen tapaan käyttää jatkuvasti pikkuisia lässynlää-läpäti-läpätilää diminutiiveja. Hispaanot ovat niin paljon ekspressiivisempiä kuin pohjois-eurooppalaiset!
Un peto, mis amores!
Bogotá auringonlaskun aikaan,buenas noches, amigos.
seikkailulito :D
VastaaPoista