Olisin toki voinut käsitellä aihetta jäsennellymminkin, mutta tekst tuli kirjoitettua lähinnä nähdäkseni, mihin suuntaan ajatukseni vievät. Olen löytänyt mielenkiintoisille jäljille.
--
Vapautta kaihoava Etelä-Amerikka ja vapauden ikonit
Vapautta kaihoava Etelä-Amerikka ja vapauden ikonit
Jo ennen kuin lähdin tänne lahden toiselle puolelle, tälle vähemmän glorifioidulle eteläiselle mantereelle, aavistin, että erään hahmon sielunmaisema osoittautuisi tärkeäksi tämän maanosan maailmanmenon ymmärtämisessä.
En erehtynyt. Chen historiallinen läsnäolo koskettaa vahvasti mantereella tapahtuneita ja yhä käynnissä olevia vapaustaisteluita. No, mistä ihmeen vapaudesta nyt on kyse? Vapaudesta pienten valtaeliittien taloudellisesta sorrosta, joka on suoraa seurausta viidensadan vuoden takaisten maihinnousijoiden perinnöstä. Tällä kertaa sortajat vain ovat mantereen omaa kansaa, mikä heidät erottaa sorretuista on perintö: oletetun jalomman veren (eurooppalaisten valloittajien verenperintö) mukana kulkeutunut yhteiskunnallinen asema ja siitä täällä erottamaton taloudellinen asema.
Kysyttekö, miksi täällä Etelä-Amerikassa niin monin paikoin on niin valtavat kuilut pienen rikkaan ja suuren köyhän väestönosan välillä? Olisi syytä kysyä. Vastaus löytyy edeltä. Miksi rikkaan, valtaa pitävän väestönosan tarvitsisi huolehtia muun väestönosan toimeentulosta tai elämän perusoikeuksista, kun he itse voivat elää elämänsä tyytyväisinä niin kuin tähänkin asti? Tämä on ollut järjestys aina (puhutaan taas aikakaudesta, joka alkoi konkistadorien maihinnoususta). Jos köyhillä oli varaa valittaa, heillä ei ollut keinoja muuttaa tilannetta. Kunnes joku iskosti kansaan ajatuksen kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta ja yhtenäisistä perusoikeuksista.
Rikkaasta Argentiinasta tullut hyvin kouluttautunut Che Guevara ajoi tätä asiaa: perusterveydenhoito ja koulutus kaikkien kansalaisten ulottuville. Oman näkemykseni mukaan Che vain hurahti hieman liian pitkälle. Che taisteli kansan puolesta, mutta Chen ajatusmaailmassa kansa jakautui kahteen: alistettuihin ja sortajiin, ja Che asettautui täydellä sydämellään alistettujen työläistensä puolelle. Chen taistelu oli verinen, sitä puolustettiin paitsi ahkeralla valistustyöllä (propagandalla), myös asein. Tiedä sitten, mikä motiivi asetaistelun takana oli. Toki olen lukenut myös propagandaa, mutta omat ajatukset sekoittavat jo pakkaa.
Asetta voi käyttää itsensä puolustamiseen ja sillä voi tappaa vihollisia. Joka tapauksessa aseeseen tarttuminen on epätoivoisen miehen (tai naisen) teko. Eikö ole hieman julkeaakin nostaa itsensä ylimmäksi oikeudeksi ja päättää kuka saa elää ja kuka kuolla? Suurin erehdys aseen käyttämisessä oikeuden nimessä on elävien jakaminen hyviin ja pahoihin; että on olemassa ihmisiä, jotka ansaitsevat elää ja toisia, jotka ansaitsevat kuolla. Tämä on surullinen ennakkoasetelma, joka elää Kolumbiassa edelleen vahvana. Kävivät maan lukuiset aseryhmät taistelua keskenään motiivista mistä tahansa, minua surettaa se, ettei ihmishenki ole täällä käytännössä minkään arvoinen. Nykyään läheskään aina aseellisen murhan taustalla ei enää ole edes ideologia.
Televisiossa näytetään haastatteluita entisistä palkkamurhaajista (moni heistä on lapsia, koska oikeus on alaikäisille armeliaampi: lähete koulukotiin tai kasvatuslaitokseen taitaa olla palkkamurhan ainoa seuraus), jotka toteavat työn olleen "vain työtä", etteivät he koskaan kyselleet itseltään, ansaitsiko seuraava uhri kuolla. Siitä maksettiin siinä missä jostain toisestakin työstä. Eniten järkytti raskaana olleen tuomarin murha. Murhaajalta oli kysytty, tiesikö hän naisen olleen raskaana tämän ampuessaan. Vastaus oli: "Kyllä, siksi ammuinkin häntä päähän enkä vatsaan." Tuomari oli ollut viimeisillä kuukausilla raskaana, ja itse asiassa kuin ihmeen kaupalla lapsi saatiinkin pelastettua. Mutta miten väkivaltaisen elämänalun tuokin pikkuinen lopulta sai. On vaikea ymmärtää tällaista julmuutta ja suoranaista sydämettömyyttä.
Eksyin hetkeksi aiheesta Kolumbian nykyiseen tilanteeseen, joka on paljon enemmän kuin sissijoukkoja vastaan käydyn taistelun seurausta (sekoittakaa tähän huumekauppa, tuloerot, kaupungeissa helppoa elämää rikollisuuden avulla havittelevat nuoret jne. jne.), mutta eiköhän ole selvää, että jonkinlaista muutosta Kolumbia tarvitsee. Moni muu Etelä-Amerikan maa on jo löytänyt 1950-1960-luvun kuohuntojen jälkeen oman polkunsa parempaan, mutta moni muu toisaalta vielä taistelee - ei ehkä niin verisesti kuin Kolumbiassa, mutta tiedän Paraguaylla, Uruguaylla ja Hondurasilla olevan omat ongelmansa, jotka nekin liittyvät äärimmäiseen köyhyyteen. (Harmi vain, että tiedän vielä niin vähän noistakin pikkumaista.)
Mielenkiintoista niissä kahdessa Etelä-Amerikan sosialistimaassa, joissa olen vieraillut, Ecuadorissa ja Venezuelassa, on se, että kummassakin presidentit julistavat "sosialistista vallankumousta" - ja muutokset vievät pikkuhiljaa kohti jotain hyvin paljon meidän omaa sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiotamme muistuttavaa järjestelmää kohti: ilmaista koulutusta ja parempaa perusterveydenhuoltoa.
--
Tästä täytyykin siis jatkaa Etelä-Amerikan lähihistoriaan tutustumista (Las venas abiertas de América Latina on edelleen kesken) ja lukea vähän enemmän Chestä tai Fidelistä kirjoitettuja elämänkertoja - kiinnostaa tietää näistä henkilöistä muutakin kuin henkilökohtaiset motiivit: Che ja Fidel ovat vallankumouksen ikoneita ja sosialistisen vallankumouksen askeleet kertovat laajemmankin tarinan Etelä-Amerikan historiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti