Jo kotiuduin projektikaupunkiini Ipialesiin, jossa oli vastassa maailman parhain isäntäperhe. Keskiviikkona saavuin ja tuloani juhlittiin aamumyöhään. Oli ihmisiä, joiden puheinto ei ottanut loppuakseen, ja kilttinä suomalaisena kuuntelin ja kuuntelin, vaikka silmät ristissä kello kahteen asti, jolloin vieraat vihdoin lähtivät.
Sen verran sanon, että vaikka suurin osa kolumbialaisista on kouluttamatonta ja poliittisesti valveutumatonta väkeä, ne, jotka tietävät asioista jotain ovat senkin edestä intomielisempiä, intohimoisia ja idealistisia maansa puolustajia. Idealistit ovat kovimpia puhumaan. "Yhteen asiaan uskon ja yhteen asiaan ainoastaan: solidaarisuuteen ja solidaarisuuteen ainoastaan", sain yhden päivän ja seuraavankin aikana kuulla tarpeeksi monta kertaa.
Isäntäperheelläni (47-vuotias äiti ja 60-vuotias isä) on monenkirjava tuttava- ja perhepiiri, ja minulla on tunne, että tulen oppimaan tulevan vuoden aikana monen monesta mielenkiintoisesta aiheesta. Asumme vain kahden kilometrin päässä Ecuadorin rajasta, ja teimme jo ensimmäisenä viikonloppuna ensimmäisen ekskursion Ecuadorin puolelle. Molemmilla vanhemmilla on kaksoiskansalaisuus sukujuurtensa puolesta, ja minulle hankittiin heti lauantaina kolmen kuukauden viisumi (ts. vapaa kulkulupa) Ecuadoriin, rajan yli edes takaisin. Näitä retkiä tulemme tekemään kuluvan vuoden aikana mitä ilmeisimmin useammankin kerran, sillä Ecuadorissa monet asiat ovat kuulemma vielä halvempia kuin Kolumbian puolella. Kaunis oli se maa, mitä vähän ehdin puolentoista päivän aikana neljästä eri kaupungista näkemään (San Gabriel, Otavalo, Cotacachi, Ibarra).
SOS Lapsikylä - Ipiales
Maanantaina aloitin myös yhdessä kolmesta projektistani: toisessa Ipialesin kahdesta SOS Lapsikylästä (Las Aldeas de SOS). Projektienkin suhteen täytyy myöntää käyneen suorastaan maaginen tuuri. On oikeastaan täysin perheeni innokkuuden ja aktiivisuuden ansiota, että maanantaina pääsin tutustumaan SOS Lapsikylä -projektiin. Bogotássa kirjoitin siskoni avustuksella ensimmäisen espanjankielisen ansioluetteloni ja motivaatiokirjeen tätä projektia varten - ja hups vain - tässä olen tekemässä kolmea päivää viikossa töitä mitä suloisimpien lasten parissa heidän englannin kielen opettajanaan ja kouluavustajanaan. Olen jo aivan ihastunut pikkulapsosiini - ja yhteen erityisen suloiseen pikkuneitiin, jolla on silmät kuin pikkulautaset, maailman söpöin ujosteleva hymy ja maailman valloittavimmin hersyvä pikkulapsennauru. Ja se hymy, ja ne silmät... (Mutta tätä ei tietenkään saa kertoa kellekään muista lapsosista, ei ole reilua pitää suosikkeja...) Kukapa olisi uskonut minusta? Nämä lapset todistetusti sulattavat sydämiä.
Enköhän jonain päivänä ota kamerankin mukaan töihin. Teidän on nähtävä tämä projekti. Aika paras tapaus!
Muita projektejani tulevat olemaan alkuperäinen Fundacion Social Provincia (muutamana iltana viikossa järjestäen kulttuuritapahtumia lapsille ja nuorisolle, huolehtien yhteisön kouluttamisesta ja tiedottamisesta; mm. valistustyötä seksityöntekijöiden parissa, rock-konserttien ja nuorten taiteilijoiden näyttelyiden järjestämistä yms. yms.), ja lisäksi siunaantui muiden innokkaiden kontaktien kautta lauantaisin muutama tunti englanninopetusta läheisessä Aldanan kylässä vasta koulunsa päättäneille alkuperäisheimojen jäsenille, iältään 25-32-vuotiaita (tutkinto: 'bachillerato', mikä vastannee suomalaista ylioppilastutkintoa). Jännittääkö? Ai, vähänkö? Ei mulla ole koulutusta tällaiseen - mutta todennäköisesti puhun englantia paremmin kuin kukaan virallinen opettaja mailla halmeilla. Aldanan pormestari oli innokas ottamaan apuni vastaan, joten mitä muuta olisin enää voinut sanoa, kuin 'Qué chévere!'.
Qué chévere!
Aldana
Aldanan kylässä vaalitaan alkuperäisväestön voimin perinteistä luonnontuntemusta. Selkämme takana torjunta-aineettomasti hoidettu yrttitarha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti