Lucumakinuskista ja lokeroista

Huh, joskus minusta tuntuu, että minulla on (ainakin) kaksi elämää ja sata salattua... Puhun tästä varmaan niin usein, ettei asia ole blogin lukijoille mitenkään ennestään tuntematon. Olen sitä ja tätä, mutten kuitenkaan tuota. Vaikka itsensä on helpompi esittää muille sellaisena, että se sopii heidän valmiisiin lokeroihinsa, olen kävelevä paradoksi - ja tyytyväinen juuri sellaisena; paitsi silloin, kun erehdyn miettimään, miten minun tulisi käyttäytyä, etten rikkoisi ihmisten päässä olevia sääntöjä. Ihmiset tykkäävät toisista ihmisistä, jotka käyttäytyvät ennakoidusti ja heidän mielestään tyypillesi korrektisti. Olettavat siis, että kuulut tiettyyn ihmistyyppiin sen perusteella että täytät tiettyjä tuntomerkkejä, ja olettavat, että tietyn ihmistyypin edustajat seuraavat oletettuja periaatteita, ja kauhistuvat tai vähintään hämmentyvät, jos et yhtäkkiä olekaan heidän olettamaansa ihmistyyppiä saatika sitten käyttäydy sen osoittamalla tavalla. Mikä olettamusten meri!

Jossain vaiheessa sitä väistämättä vähän lokeroituu. Näin päättelen, ja kokemuksistani oletan. Sitä valikoi väistämättä itsekin, missä lokerossa haluaa seistä. Muiden kanssa vai omassaan. 'Onko minunlaisiani jossain olemassa?'

Kaikenlaista sitä joutuu elämässään kohtaamaan, mikä laittaa tunteet sisällä kuohumaan, vaikka päällepäin näyttäisi tyyneltä ja ymmärtävältä. Sitä luovii eteenpäin, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole. Virtaa voi vastustaa tai sen kanssa voi työskennellä. (Miksihän niin moni tunnemaailman asia koetaan veden kielellä? Että ihan sisällä 'kuohuu', 'velloo', 'myrskyää', 'virtaa' ja 'aaltoilee'...) Hah, työssä, jossa joutuu olemaan paljon esillä, altistuu kaikenlaiselle lokeroinnille ja erilaisten ihmisten tavoille kohdata maailma (toiset ovat jatkuvassa konfliktissa maailman kanssa, moni kuulee vain sen minkä haluaa kuulla; mutta loppujen lopuksi mieleen jäävät tosin kyllä vain ne kuohuttavimmat tapaukset) - ja blogin kautta altistan itseäni varmasti vielä lisää. Mikähän minua tosiaan vaivaa? Nautin ja kärsin samaan aikaan. Ehkä olen niitä ihmisiä, joille elämä on yhtä selviytymistarinaa, haasteet on tehty selätettäviksi, kipu kasvattaa jaada-jaada-jaada. Ja kuitenkin hymyilen hymyäni - suru- vai seikkailumielistä? - mennen tullen.

Ilmassa lentelevät tikarit muuttuvat hanhen selästä valuviksi vesipisaroiksi, vesisade luontoemon syleilyksi, kasvoja vasten vyöryvä kylmä kevättuulen muuri vastuksesta innostavaksi seikkailukutsuksi. Minä syleilen kaikkea ja nautin maailmasta löytyvästä hyvästä. :)

--

Mutta missä tosiaan on resepti sille jumalaiselle lucumaherkulle, jota Ruohonjuuressa eilen maistatin? Uskallan puhua lucumakinuskista jumalaisena herkkuna, sillä juuri sellaisia herkkutaivaan löytäneitä ilmeitä ihmisten kasvoilla eilen näin. Illalla näyttivät kinuskia maistelleet kaveritkin siltä, etteivät olisi jälkiruokalusikasta tahtoneet millään irrottaa. Mmm, hyvää...

Inkojen kulta - Lucumakinuski (alkuperäinen ohje Evita-lehden blogista)

• 2 osaa lucumajauhetta
• 2 osaa vettä
• 1 osa sulaa neitsytkookosöljyä
• hunajaa oman maun mukaan (lucuma on itsessään jo jonkin verran makeaa)
• ripaus laatusuolaa (esim. merisuola, ruususuola, Himalajan vuorisuola)
• halutessa myös ripaus aitoa vaniljajauhetta

Jos käsivoimat riittävät, sekoita puukauhalla kulhossa. Sileämpi koostumus syntyy monitoimikoneessa tai tehosekoittimessa pyöräyttämällä. Voit tarjota kinuskin sellaisenaan tai jähmettää seoksen jääkaapissa tai pakastimessa kuutioiksi leikattavaksi fudgemaiseksi karkiksi. Maistuu lapsillekin! :)

Määrät ovat suuripiirteisiä. Neitsytkookosöljyä voi käyttää vähemmän kuin olen ohjeistanut. Tarkempia mittamääriä voi katsoa myös Keittiökameleontin alkuperäisestä ohjeesta (linkki yllä). Itse käytän hunajaa alkuperäistä ohjetta vähemmän, sillä lucuma on itsessään mielestäni jo lähes tarpeeksi makeaa.

 (Lisää tietoa lucumasta ja sen  ravintoarvoista CocoVin nettisivuilla.)