Inspiraatioiden ja esikuvien tarpeellisuudesta

Tavoitteita ja unelmia, aina vain tavoitteita ja unelmia, niitä kaikki rakastavat, ja kai useimmat ihailevatkin ihmisiä, jotka unelmointiin pystyvät (minä ainakin) - moni tuntuu olevan siitä niin vieraantunut, ettei uskalla unelmoida. Tai jos siihen salaa välillä uskaltautuisikin, ei koskaan uskalla antaa unelmilleen painoarvoa.

Puhun ja kirjoitan usein niin "korkeissa sfääreissä" leijailevia juttuja, että niistä voi olla muiden vaikea saada otetta. Ja ehkä se on jollain tasolla tiedostamaton pyrkimyksenikin. Mutta tiedän, että konkretiaa me (minäkin) vasta rakastamme. Oikean elämän tarinoita, tai siihen helposti rinnastettavaa fiktiota. Rakastamme sankareita ja esikuvia, jotka panevat tapahtumaan, ja ehkä kannustavat meitäkin samaan.

Julkkisten ja kuuluisuuksien palvonta menee toisinaan aika absurdiksi, mutta siihenkin on omat syynsä. Pohjimmiltaan haluaisimme todennäköisesti jotain mitä heillä on tai mitä heistä välittyy. Eniten kunnioitusta minulta saavat ihmiset, joista välittyy aito persoona, tietynlainen vilpittömyys ja rehtiys olla se mitä on, tarvitsematta kumarrella ketään tai toisaalta erikseen pönkittää omaa statustaan. Uskon, että monet jakavat saman kunnioituksen tunteen ja sen perustan.

Oman kunnioitukseni ja tietyntasoisen ihailunikin on tällä viikolla saanut mm. Brad Pitt, josta oli Imagessa (11/11) hieno erikoishaastattelu (lehti oli muutenkin, taas, täynnä loistavia juttuja ja kolumneja!). Toisaalta keskityn tällä hetkellä huomattavan paljon enemmän kuin kaukaisten julkkisten erityiseen "fanittamiseen" siihen, että teen itsestäni oman elämäni keskipisteen.

Tavoite on pistää tuulemaan, omassa elämässä, toden teolla. Oikeita tekoja, todellista kehitystä, oikea ja oma elämänura - arvokkaampana vielä - elämäntarina. Myönnän nyt yhden asian, se saattaa kuulostaa naurettavalta, aika hupsultakin, vähän itsekeskeisemmältä kuin suomalaisessa mentaliteetissa olisi suotavaa myöntää piirteekseen, mutta ajattelen näin usein, ja sanon sen joskus ääneenkin: ajattelen elämäni usein käsikirjoituksena, jota voi kirjoittaa ja ohjata. Useimmiten tosin huomaan juonen käännekohdat vasta aikaa myöhemmin, ja joskus käänteiden merkitys ja painoarvokin muuttuu ajan kuluessa, useampaankin kertaan.

Mutta tässä, omien elämiemme käsikirjoittamisessa, astuukin kuvaan niin fiktiivisten kuin tosielämänkin esikuvien tärkeys. Joululoma on parasta aikaa käpertyä sohvannurkkaan massiivinen kirjapino vierellään ja katsella loistavia, inspiroivia elokuviakin luppoajallaan. Väliin vähän pidempiä kävelylenkkejä kirpakkaassa talvisäässä, jotta ajatukset ehtivät työstää mielikuvia ja omia unelmia.

Tässä alla teille ainakin yksi hyvä elokuva, joka kannattaa joululomalla katsastaa, ellei ole sitä jo aiemmin nähnyt. Henkilökohtainen lähestymistapani. Kurkkaus yhteen puoleen mielen (ja unelman) maisemaa.

--

Juliette Binoche elokuvassa Englantilainen potilas.

Yksi kautta aikojen lempielokuvistani on Englantilainen potilas. Se säilyy lempielokuvanani yhä uudelleen mietittynä ja kyseenalaistettuna ja jälleen epäilemättä arvonsa ja merkityksensä minulle vuodesta toiseen todistaen.

Myönnän samalla toisen asian: tietyissä asioissa kiinnyn vanhaan, josta muodostan omat merkitykseni - enkä pidä tätä piirrettä lainkaan negatiivisenakaan. Se luo minulle tunnesiteitä ja pitää pinnalla minulle tärkeitä asioita, jotka pitävät minut tässä elämässä kiinni ja vauhdissa.

Jos Englantilaista potilasta katsoo rakkauselokuvana, mihin kategoriointiin valitettavan moni kriitikkokin sortuu, menettää elokuvan juonen alkuunsa ja elokuva epäilemättä tuntuu hitaalta, tylsältä ja epäolennaisiin asioihin harhautuvalta kehityskululta - mutta silloin on jäänyt huomaamatta elokuvan (sekä kirjan, johon se pohjautuu) todellinen tragedia, jota ohjaaja Minghella on hienovaraisesti onnistunutkin kuvaamaan: ihmisen (miehen) perusolemus ja elämä tarpeineen, joita yhteiskuntaan kuuluminen tai kuulumattomuus repivät ja raastavat väärissä olosuhteissa rikki, vereslihalle saakka. Romanttinen rakkaus on tässä tarinassa, kuten monessa muussakin tarinassa - todessa ja draamassa - vain merkittävä mauste ja väline, jonka avulla opitaan ja kuvataan. Hyvin harvoin se (romanttinen rakkaus) on itse asiassa todellinen määränpää.

Ralph Fiennes yhdessä loistavimmista rooleistaan, kansakuntien välisessä sodassa kärsivänä "englantilaisena potilaana", tuntematon mies vieraassa maassa, kuinka historiankulku heittää puolueettoman tien kulkijaa. Joskus emme voi valita puoltamme, vaan se valitaan meidän puolestamme.

kuvalähteet:
http://splicedwire.com/features/binoche.gif
http://www.filmdailies.com/images/ralph_fiennes.jpg

--

Nyt on puhuttu hiukan esikuvien tärkeydestä ja vähän makusteltu omaa haaveista mielenmaisemaani, mutta seuraavassa postauksessa mennään uudelle tasolle. Unelmien konkretiaan; mistä minä todella, täsmennetyin sanankääntein ja kuvauksin unelmoin (tai jos sanat eivät tule, yritän edes vihjata, vaikka kuvin tai kertomuksin - ehkä otan esille taas lisää esikuvia ;)), mitä kohti ehkä ensi vuonnakin pyrin, mikä on minun tulevaisuuden visioni. Ja miksi visiot ylipäätään ovat tärkeitä.

Jakoon tullee myös Aaron sanottava, hänen joulu- ja uudenvuodenlahjansa meille. Siinä onkin ainakin yksi ihminen, joka ymmärtää tavoitteiden konkretisoimisen päälle ja osaa siitä puhuakin. Olen tänään kiitollinen siitä, että Aaro muistuttaa minuakin siitä, kuinka pitää omat unelmat elossa ja elinvoimaisina. ♥