Vuoden opit, osa 1 - pohdintoja matkainjälkeisestä sopeutumisajasta

Syksy 2011, sopeutumisen kannalta rankkaa mutta opettavaista aikaa.
Vuoden 2011 opeilla siivitetään uusi vuosi 2012 vauhtiin.

Niin, mistä minä aiemmin olin tulossa tänne kertomaan, mutta hieman harhauduin siinä välissä, oli vähän kuulumisia siitä missä mennään. Vuosi ehti vaihtua ennen viime postia, joten lienee paikallaan toivottaa hyvää uutta vuotta 2012 minunkin puolestani. :)

--

Uutenavuotena en tehnyt minkäänlaisia uudenvuodenlupauksia, mutta katsoin kyllä vähän taaksepäin ja aika paljon eteenpäinkin arvioiden tehtyä ja saavutettua, koettua jne. sekä viime vuonna esiintyneistä toiveista (voi kuinka paljon pieniä toiveita sitä ehtii vuoden aikana elääkin!) yritin saada selville, mitkä toteutuivat ja mitkä eivät, pohdin vähän syitä miksi ja mitä merkitystä niillä oli minulle. Unelmoin vähän uusia yksityiskohtia tulevaisuuden tekoihin ja visioin uusia osaamisenalueita - mutta oikeastaan hyvin paljon ennestään olemassa olevasta minusta ammentaen.

Ajattelin jakaa muutamia konkreettisia asioita ja joitakin hassujakin kommelluksia, joita viime vuonna tuli elettyä, ja joiden pohjalta on seuraavaan hyvä oppia. Tarkastelun painopiste ulottuu vahvasti syksylle, koska sitä ennen Kolumbian vaiheet nyt tuli aika hyvin dokumentoitua ja kesänkin reissut te nyt tunnette. Suurimmat käänteet syksyllä liittyvätkin siihen suureen kontrastiin, johon jouduin palatessani vanhaan opiskelijaelämääni, kuitenkin uudempien kokemusteni aika oleellisestikin muuttamana. Vaikka arjen pinta säilyi samana, sisällä muuttuneet asiat muuttavat suhdetta pintaan.

Tässä pohdintoja kodista ja asumisesta, opiskelusta, ammatillisista ja luovista tavoitteista, tunteista ja ihmissuhteista (minkälaista on palata välivuoden jälkeen takaisin suomalaiseen eloon) sekä vähän juttua tukkakriiseistäkin. Katsaus jatkunee jossain vaiheessa erikseen aiheella terveys & hyvinvointi, välivuosi muutti varmasti suhtautumista siihenkin: ruokavaliomuutoksia, lihomista ja laihtumista, hyväksymistä ja tasapainon löytymistä - mutta siitä tosissaan sitten myöhemmin!

--

Koti ja asuminen

Syyskuun alussa kodinrakennusinto oli vielä kova.

Sain taas lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen oman katon pääni päälle ja palasin vuokranmaksajien joukkoon. Vapaaehtoistyössäkin ollessa tuli kyllä periaatteessa maksettua oma osansa asumisestakin, mutta en koskaan kokenut sitä oikeastaan vuokran maksamisena. Liikuin paljon ja elin käytännössä eri järjestöjen asunnoissa, Suomessakin pari kuukautta kului vanhempien nurkissa, tien päällä, teltassa ja kavereiden ja ystävällisten ihmisten sohvilla surffaten. Tätä sieti ja tästä jopa nauttikin, kun tiesi, että kiertolaiselämää kestäisi vain rajatun ajan. Opinnot kutsuivat.

Syksyllä taas mukavuuden ja yksityisyyden haluisena - ja koska en ole asunut opiskelija-asunnoissa sitten vuoden 2007 ja välttelen muutenkin opiskelija-alueelle laumoittumista - muutin syyskuussa aivan Turun keskustassa sijaitsevaan yksiöön, joka silloin tuntui vielä kutsuvalta ja kuvittelin tekeväni siitä kotoisan kodin. Kotiutumista alkoi sitten kuitenkin häiritsemään epäilyt tulevaisuuden suunnitelmista ja vuokran korkeudesta suhteessa viihtyvyyteen, jota en ollut epävarmuuksissani sittenkään hirveästi lähtenyt parantamaan. Tällä hetkellä katsomme vanhempieni kanssa mukavampaa ratkaisua omistusasunnosta - diili, johon tässä vaiheessa elämää alkaa olla henkisesti jo aika valmis.

Blogin päivittämistä ja yleistä netissä hengailua on rajoittanut virheratkaisu panostaa halpaan - mutta äärimmäisen oikulliseen - mokkulaliittymään. Loppujen lopuksi olen turhautunut ja hukannut enemmän aikaa pätkivää yhteyttä manaillessa kuin säästänyt sen arvosta valuuttaa...

--

Opiskelu ja ura

Kokemusrikkaan välivuoden jälkeen elämän keskiöön palasi taas täysillä opinnot.
Aloitin Kolumbian kokemuksista laajempaa näkökulmaa, aitoa uteliaisuutta sekä tiedonjanoa saaneena innokkaana poliittisen historian (jälleen) uutena sivuaineena yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan puolella. Samalla vaihdoin virallisesti pääaineeni humanistisen tiedekunnan puolelle (engl. käänt. ja tulkkaus -- mat.luonn./tietojenkäsittelytieteestä), vaikka kandikin on käytännössä ollut siellä tehtynä jo vuodesta 2009... Nyt minulla on yliopistossa siis uusi opinto-oikeus, joka kattaa sen 3 + 2 vuotta ja varalta mahdolliset 2 vuotta lisää. Opintotukikuukaudet tosin kuluvat tappiinsa jo huhtikuun lopussa. Opinnot silti jatkuvat, miten vain muuten saan elämisen kustannukset sivussa hoidettua.

Edellisistä opiskelukokemuksista johtuen aloitin syksyn poikkeuksellisen kevyesti keskittyen ainoastaan poliittiseen historiaan, jotten polttaisi itseäni heti alkuunsa loppuun. Päätös oli hyvä, sillä sopeutuminen takaisin vanhaan elämäänsä oli välivuoden upeiden kokemusten jälkeen ristiriitainen kokemus - jopa siinä määrin, että olen kyseenalaistanut sitä, haluanko jatkaa opintoja Turussa (vai esim. toisessa kaupungissa tai ulkomailla). Energiaresursseihin nähden kevyen syksyn jälkeen tiedän, että keväällä 2012 riittää motivaatiota ja potkua sitäkin pidemmälle - opintosuunnitelmatkin ja muut sellaiset päätökset ovat vähän kirkkaampina mielessä, kun niitä on saanut etäisyyden kautta tarkastella. Ja epävarmuuttakin kestää, kun on miettinyt kaiken oikein päin. :)

--

Tunteet ja ihmissuhteet - nomadin kulttuurishokki

Olosuhteisiin, kuten asumiseen ja opiskeluympäristöön, mukautuu aina. Mutta ristiriidat siihen tunnesiteeseen, jonka asioihin liittää - kaupungissa asuviin ystäviin ehkä tärkeimpänä, tai miten tarmokkaasti on tunnetasolla sitoutunut joko ammattiinsa tai opintoihinsa, jotka kaupunkiin liittyvät - muodostavat henkisesti rankemmat vaikeudet. Minulla oli kai jo aiemmin ollut vähän rankkaa, jonkinlainen tunne, joka liittyi erillisyyden tunteeseen ja siihen liittyvään levottomuuteen. Enkä tietenkään päässyt näistä tunteista eroon palatessanikaan. En sitä oikeastaan kuvitellutkaan tekeväni (pääseväni eroon tunteisiin liittyvistä ongelmista, jotka ovat sisälläni), mutta vuosi erossa kaikesta "normaalista" oli osaltaan varmistanut käsitystä itsestäni ja toisaalta myös tuonut minua lähemmäksi sitä ihmistä, joka koin olevani.

Vuoden 2011 aikana sain monta uutta ystävää niin Suomessa kuin ulkomailla. Yhdessä sitä koettiin vaikka mitä hienoa! (Kiitos kuvasta Aarolle!)

On aivan totta, että uudessa ympäristössä ihminen voi luoda itsensä uudelleen - mutta muutos on pysyvä vain jos muutos lähtee jo olemassaolevasta (vaikka ehkä piilotetusta tai tukahdetusta) ihmisestä oman itsensä sisällä. Kolumbiassa ja maailmalla säilytin tiettyjä luonteenpiirteitä, jotka koin omakseni, ja toisaalta haastoin vanhoja, joskus tiettyyn sosiaaliseen ympäristöön sidottuja, käyttäytymismallejani vastaamaan enemmän sitä ihmistä, joka tiesin haluavani olla. Mielestäni onnistuin tehtävässäni aika hyvin. Tulin jonkin verran avoimemmaksi ilmaisemaan tunteitani (positiivisia ja negatiivisia) ja asettamaan rajat oman itseni ja muiden odotusten välille. Aistin, että uusi kuoreni muuttui enemmän sisintäni vastaavaksi. Toisissa asioissa jouduin erottumaan joukosta, mutta sain vahvemman selkärangan ja palkkioksi siitä syvemmän rauhan itseni kanssa, kun ulkoiset tekoni vastasivat aina vain enemmän sitä, minkä sisimmässäni tunsin oikeaksi.

Sisintään vastaavan selkärangan kasvattaminen toi mukanaan myös sen, että loin konkreettisemman yhteyden myös positiivisiin tunteisiini. Eli kaikki ne hyvät tunteet (sellaiset, jotka synnyttävät tai kasvattavat jotain, kun ne päästetään toteuttamaan itseään), joita koin, pääsivät vapaammin virtaamaan konkreettisissa teoissa. En usko muuttaneeni käytöstäni ulkomailla edes kovinkaan paljon siitä, mitä jo Suomessa olin alkanut toteuttaa - mutta rohkeuden ja avoimuuden aste kuitenkin todennäköisesti kasvoi.

Rakastan ihmisiä, joiden seura saa minut näyttämään itse pulppuavalta ilolta, ja ilon taas on ymmärrettävästi helpompi antaa pulputa avoimemmassa ympäristössä. Yllä oleva kuva taisi nousta kaikista "virheistäni" huolimatta yhdeksi kaikkien aikojen lempikuvista itsestäni.

Paluu Suomeen heinäkuussa ei kuitenkaan ollut pellit kiinni -törmäys suomalaisittain tyypilliseen sulkeutuneisuuteen, vaan oman maan ympäri kiertely jatkoi positiivisten kokemusten kertymistä Suomessakin. Tulin siihen lopputulokseen, että reissun päällä ihmiset ovat luonnostaan avoimempia uudelle (onhan se lähes elinehto) ja reissunaiseen suhtaudutaan samanlaisella positiivisella uteliaisuudella - ja jutellaan, vaikkei ehkä tunnettaisikaan. Koin reissun päällä niin monia yhteydenkokemuksia, että koko uskoni elämään ja ihmiskuntaan, yhteisöllisyyteen ja keskinäiseen avunantoon, kasvoi aivan uudelle tasolle. Tämä siis Suomessa!

Sitten tuli arki ja jatkuvuuden ongelma: kuinka säilyttää tämä nainen elossa sellaisena, että hän saattaisi olla tyytyväinen itseensä (ja suhteeseensa muihin) entistenkin kokemusten valossa? Päätin, etten muuttuisi takaisin sellaiseksi onnenpiilottajaksi, joiksi meidät tässä yhteiskunnassa usein kasvatetaan, vaan pitäisin löytämäni ilon hengissä. Mutta helppoa se ei aina ole ollut.

Ihmisillä on täällä omat kokemuksensa ja he elävät omasta elämästään käsin. Myös entiset ystäväni (jotka ovat edelleen ystäviäni ja hyviäkin sellaisia!). Vaikka minä toivoisin kokevani samanlaisia yhteydenkokemuksia kuin koin tuolla matkan päällä, vain oma panokseni yhteyden rakentamiseen on se, mihin itse voin suoraan vaikuttaa. Toisia ei voi (enkä halua) pakottaa heille epämukaviin tilanteisiin, eivätkä kaikki osaa rakentaa minuunkaan yhteyttä, vaikka sitä ehkä haluaisivatkin (en edes välttämättä ole helposti lähestyttävä ihminen). Uskon vapaan virran voimaan, mutta tukahtuneiden virtojen äärellä (sille ei vain voi mitään, se on näkymä suomalaisella kadulla), iskee jonkinlainen epätoivo.

Tätä kroonista yhteydenpuutetta! En sure itseäni, mutta suren menetettyjä jaettuja kokemuksia. (Ja kuinka paljon sellaiset hoitaisivat satutettuja sieluja...)

En tiedä, miten olen päässyt tästä shokistani eroon - ehkä en ole, vaan se on vain laimentunut tosiasioiden hyväksymiseksi - mutta nyt elämä jatkuu jotakuinkin mallillaan. Ja loppujen lopuksi, kun ajattelen kulunutta syksyä ja ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut hetkiä ja pitkiä keskustelujakin... Olen kuitenkin tainnut löytää ihan tarpeeksi ihmisiä, joiden kanssa ns. bondata. Tai ihan vaan hengata, joille voi soittaa janiinedelleen. Ja nyt vuoden loppua kohden ja uuden vuoden alussa, ei minulta kyllä ole toisaalta puuttunutkaan ihmisiä, jotka pyytäisivät kahville tai pelaamaan lautapelejä, ja pelottavasti on alkanut näyttämään treffeiltäkin saakka... Ja lopulta päädyn miettimään: ehkä kaikki ON vain päässäni. Ja siinä miten päättömyydet heijastaa olemukseensa. (Oletteko ehkä joskus kuulleet minun puhuvan positiivisista ja negatiivisista kierteistä? ;))

--

Ammatilliset tavoitteet

Syksyllä toivoin pystyväni jatkamaan sivutoimista lehtitekstien kirjoittamista. Kirjeenvaihtohomma koukutti ja Kolumbiassa tein yhtä laajempaa lehtijuttua varten hyvät muistiinpanot ja löytyisi hyvät kuvatkin. Syksyllä tein myös koti-Suomessa laajat taustatyöt ja useamman haastattelun degrowth-liikkeen ympärille rakentuvaa lehtijuttua varten, mutta yksinäinen homma, palautteen puute ja tarve keskittyä asioihin, jotka kannattavat paremmin (opiskelu) siirsivät kummankin jutun hiomisen "myöhempään". Tämän vuoden alkupuolella on pientä toivoa, että inspiroidun kirjoittamaan jomman kumman jutun loppuun ja tarjoamaan jutun johonkin lehteen.

Loppusyksystä hain omalta alaltani vakavasti otettavaa harjoittelupaikkaa kohtuu isossa lakifirmassa ja pääsin koekäännösvaiheeseen saakka. Tein näytteiden parissa taas suuren työn ja sain hyvää ja ammattimaista jälkeä aikaan, mutta haastattelukutsu lähti toisille hakijoille. Koska olen niitä, jotka mieluummin ottavat oppia virheistään kuin häpeäisivät niitä, soitin tekemäni käännöksen perään ja sain pieneksi lohduksi tietää sen, että käännöstäni pidettiin myös ko. firmassa hyvälaatuisena (ei asiavirheitä eikä muutakaan tyhmää/huolimatonta). "Taso oli tänä vuonna poikkeuksellisen korkea" ei paljon lohduta, mutta kun tietää tehneensä hyvän työn, koko hakuprosessista jäi kuitenkin positiivinen maku suuhun.

Minähän olen tunnetusti tällaisesta vastuksesta (positiivisesti) kimpaantuja tai ns. sisuuntuja, eli prosessista jäi lopulta hyvin energinen fiilis. ;) Kannustusta tuli pyrkiä myös asiatekstikääntäjäksi. Palkka on ihan ok...

Nyt vuoden alussa solmin avustajasopimuksen suomalaisen kustantamon kanssa käännös-, oikoluku- ja toimitustyöt mielessä. Tavoite on pitää työkunto terässä opintojen ohella. En ole niitä, jotka uskovat teoreettisten opintojen opettavan oikeasta työelämästä juuri mitään. Sivistys on huippuhomma ja tuo syvyyttä ajatteluun, mutta käytännönratkaisuihin tarvitaan käytännössä hankittua rohkeutta ja munaa.

--

Tukkakriisit

ennen

Olen puolitoista vuotta kasvattanut tukkaani sitkeästi takaisin pitkiin mittoihin, ja vaikka muutamaan otteeseen, lähinnä vuoden 2010 puolella, onnistui kampaajatäti järkyttämään tukan kasvattajaa ammatillisella "näkemyksellään", olin syksyyn 2011 mennessä ehtinyt kasvattaa vihdoin sellaisen latvoista tasaisen tukan kuin halusin. Itse asiassa olin tukkaani ja sen tasaiseen paksuuteen aivan ihastuksissani. Sitten sain tarjouksen päästä hiusmalliksi. Pari kertaa kävin päätäni näyttämässä näytöskampaajille, ja puntaroin välillä pitkään ja ahdistuneesti, uskallanko antaa heidän koskea tukkaani - olihan minulla vihdoin juuri sellainen tukka kuin sillä hetkellä halusinkin. Mutta kokeilunhaluni ja "mieluummin kadun tehtyjä asioita kuin tekemättömiä"-asenteeni lopulta voittivat. Kerran elämässä ei ollut vielä käynyt toteen, ja halusin nyt selättää senkin.

Arvasihan sen. Sain tukan, johon olen saanut toden totta totutella oikein pidemmän kaavan kautta. Pituus säilyi, mutta volyymista lähti puolet: puolet pitkästä tukasta leikattiin polkaksi ja puolet jätettiin entiseen pituuteensa. Otsatukka muotoiltiin ja värjättiin aivan uudestaan, ja toiselta puolelta vietiin se rajua siililookkia pehmentänyt sivuotsis, josta oikeastaan pidin siitäkin valtavasti, koko siili olikin sitten yhtäkkiä tasalyhyt. Olisin näyttänyt pitkän aikaa toiselta puolelta buddhalaiselta munkilta, ellen olisi ruvennut kampaamaan pitkää otsatukkaa siilin peitoksi. Ja näin sitä vielä jonkin aikaa kuljetaan, ennen kuin saan tuon sivuotsiksen kasvatettua takaisin. (Viimeksi trimmasin siilin eilen.) Alan onneksi näyttämään siltä kuin minä "oikeasti" mielestäni näytän. Paitsi, että oikeasti minulla on paksumpi tukka ja luonnollisestikin kaunis tummanruskea väri. No, ulkonäköidentiteeteillä on ihan hauska leikkiä ja niitä on myös hyvä kyseenalaistaa. (Ja Jullenkaan ei siis tarvitse pelätä, että oisin suuttunut tai loppujen lopuksi järkyttynytkään niin kauheasti... olihan se ihan minun päätös ja suostumus! ;))

Loppujen lopuksi tukka on tukka on tukkaa, ja se kasvaa takaisin. Aavistelen kuitenkin, että iänikuiset kokeilut yli-erikoisten hiusmallien kanssa alkavat olla pikkuhiljaa rauhoittumaan päin. Joskin tämä puolisiili on tuntunut kyllä niin kivalta, että taidan pitää sitä ainakin niin kauan kuin siihen kyllästyn... ;)

jälkeen

Taiteelliset/luovat tavoitteet

Niin sanotut taiteelliset tavoitteeni, ehkä kuvailevammin luovat tavoitteeni, jatkuvat samoja ratoja kuin ennenkin ja kulkevat oikeastaan loppujen lopuksi samaa rataa ns. ammatillisten tavoitteideni kanssa. Olen kuluneen puolentoista vuoden ajan kirjoittanut suhteellisen säännöllisesti asiatekstiä liippaavaa kirjeenvaihtajan tekstiä. Blogi(e)n pitäminen säilyttää kontaktin siihen, että tekstit on jossain mielessä aina tarkoitettu jollekin yleisölle - toisinaan se on hyvin rajattu, toisinaan ei oikeastaan niinkään. Kaipaan oikeastaan sitä rytmiä, jonka Fifiin kirjoittaminen toi, ja sitä, että teksteissä tarvittavan näkökulman takia pidin jatkuvasti kulttuurisosiaalista ja yhteiskunnallista tarkkaavaisuuttani yllä. Poliittisen historian (ja yleisesti yhteiskunnallisten oppiaineiden) lukeminen kyllä toisaalta syventää ihanasti ulkomailla koettua ja nähtyä, ja näkökulmien etsiminen ei toisaalta ole lainkaan loppunut välivuodelta palaamisen jälkeenkään. Tästä oppimisprosessista ei ole kuitenkaan vielä syntynyt paljon julkista tekstiä, mikä voi olla kypsyttelyn kannalta ihan hyvä. ;)

Kauniimpaa ja vähän leijailevampaa, ehkä jopa tavoitteellista tekstiä ei ole oikeastaan syntynyt, vaikka olen haaveillut vuonna 2009 kirjoitetun lyhyen käsikirjoituksen jatkamisesta ja syventämisestä moneen otteeseen. Syksyllä löysin käsikirjoitukseen uuden näkökulman. Vuodenvaihteessa päätin, että kesään mennessä olen saanut tarinaa jatkettua - tai kokonaan käännettyä päälaelleen - ja että minulla on siitä lopulta nivaska paperia, mustaa valkoisella.

Päiväkirjaa kirjoitan koko ajan (vaihtelevalla tahdilla), en tiedä sen merkitystä luovuudelle, mutta itsetuntemukselle se merkitsee varmasti jotakin. Ja auttaa toisaalta havainnoimaan myös maailmaa.

Toivoisin löytäväni taas aikaa maalaamiselle (viime kerrasta on 6-7 vuotta) - ja ehkä muutto mahdollisesti isompaan asuntoon, kesä ja aika luovat tähän otolliset mahdollisuudet, jos nyt maltan jättää itselleni sellaisiin asioihin aikaa (vähän heikolta näyttää, kun on näin levoton sielu). Syksyllä ostin vuosikausia haaveiden tasolla panttaamani järjestelmäkameran, ja tänä vuonna aion pitää silmäni samalla tavalla auki - ja haastaa itseni katsomaan maailmaa vielä vaihtoehtoisemmilla tavoilla.

--

Tällaisilla mietteillä eteenpäin. Parasta vuotta 2012 itse kullekin!