Hippipäiviä - ja Fifi-blogi #9: Erään väkivallan luonne

Kuten olen ehkä aiemminkin vihjaillut, vaikka vapaaehtoistyöpaikkani ei ole aivan täystuntimääräinen, tekemistä on silti riittänyt, aina stressin kynnyksille saakka (se kuuluisa "oman ajan" puute). Työpäivien ulkopuolelta viikon muut päivät täyttyvät ihmisoikeuskonferensseista, paikallisten ja kotimaisten uutisten seuraamisesta, artikkelien lukemisesta, artikkelien kirjoittamisesta, pakollisesta ihmisten kanssa sosialisoimisesta jne. Viime aikoina olen löytänyt aikaa myös neulomiselle, satunnaiselle pianon pimputtamiselle ja kitaran rämpyttämiselle sekä ruuanlaitolle. Välillä yritän työstää päähän nousevia luovan kirjoittamisen ideoita. Ja tietenkin luen niin paljon kuin sielu ja mieli vain sietävät (mikä ei välttämättä ole enää niin paljon kaiken päivän aikana touhutun jälkeen).

Välillä löydän jopa aikaa vapaalle kaupungilla kuljeskelulle - että kuinka sitä osaakaan nauttia yhtäkkiä eteen tupsahtavasta vapaasta hetkestä, harvoista aurinkoisista vapaapäivistä ja vapauden tunteesta! Paras hetki on kuin varkain nautittu hetki.

Tällainen sauma osui viime lauantaille, kun klo 10.30-12.30 sovittu englannin yksityistunti peruuntui. Päätin käyttää tilanteen hyväkseni ja puin sortsit jalkaan yrittäen altistaa kuukausien varrella kalvenneet koipenikin auringonvalolle, kerrankin kun tarkenee.

Lähdin etsimään uutta päiväkirjaa lopuillaan olevan entisen tilalle, mutta muistin myös, että olin juuri saanut kasan kolumbialaisia leffasuosituksiakin. Päiväkirjaa ei löytynyt (olen tarkka minkälaiseen muistikirjaan kirjaan ajatukseni: muistion on oltava minulle jonkin arvoinen, jotta miettisin vähän, mitkä asiat ovat paperille kirjaamisen arvoisia ja mihin muotoon ne ylös kirjoitan), mutta leffoja löytyi katukaupasta kunnon kasa (3 cd:tä 5 000 pesolla [2,40€], kullakin cd:llä 5 elokuvaa).

Jotenkin tällaisista pikkuisista asioista saa eniten tyydytystä, kuin olisi saavuttanut jotain suurtakin, vain antamalla asioiden tulla luoksesi tai virtaamalla itse niiden luokse.

Eksymällä, harhailemalla ja pysähtelemällä, kyselemällä ja satunnaisia rupattelemalla löysin myös mahdollisesti paikallisen joogayhteyden. Mitä tein? Kysyin suoraan mitä mielessä kävi ("joogaan liittyvää materiaalia myyvä paikka saattaisi tietää jotain myös paikallisesta jooganohjauksesta"), ja selvisi, että muutaman viikon sisällä kaupunkiin saattaa tulla piipahtamaan joogaohjaaja Bogotásta. Vaihdoin paikallista kasvisravintolaa pyörittävän tyypin kanssa yhteystietoja, pidän sormet ja varpaat ristissä, ja toivottavasti pääsen pian jatkamaan vuosia sitten keskeytynyttä harrastusta asiantuntevalla ohjauksella edes muutaman viikon verran.

Onnea tuottaa myös kolme kertaa viikossa kokoontuva eläinoikeusryhmä, jonka kanssa opin kuin huomaamattani vapaata teatteria, tanssia ja sanatonta ilmaisua. Omien rajojensa rikkominen ei ole koskaan tuntunut yhtä vapauttavalta, on kuin loisin itseäni uudestaan. Toivon vain, että jonain päivänä Suomeen palatessani tuon myös saman pelottomuuden mukanani.

Luovuus edellyttää säännöistä piittaamattomuutta, rajojen ulkopuolelle astumista ja omien sääntöjensä muodostamista. (Niin säännöt kuin rajatkin ovat mielikuvituksemme tuotetta.)

Luovuus edellyttää oman tilansa ottamista.


Pitkä tie on kuljettu tytöstä, joka ei toisten läsnäollessa edes pystynyt katsomaan peilikuvaansa, siihen kukoistukseen, jonka tänään voin tuntea sisälläni kasvavan.

--

Parasta on myös saada parasta palautetta tekstistä, johon on oikeasti satsannut aikaansa, intohimoaan ja viitseliäisyyttään. Parasta saada positiivista palautetta tekstistä, josta itse kokee silti puuttuvan sitä jotain - että jäljelle jäi vielä käyttämättömiä paukkuja (lähes konkreettisesti). Aina on varaa pyrkiä parempaan.

Tämänkertainen Fifi-blogi kertoo: Erään väkivallan luonteesta.