Se tuli siitä, että lukiessani kaikkien kuulumisia sieltä Suomen päästä tajusin siellä syksyn vaihtuvan pikkuhiljaa huurteisiksi talvipäiviksi. Kun ajattelin niitä pimeitä, tähtikirkkaita öitä, joista jään tänä vuonna täydelleen paitsi, sydän ikään kuin pikkuisen muljahti, kuin olisi huokaillut ja haukkaillut tavoittamatonta happea. Ja kyllä, tulen kaipaamaan huurteen maalaamaa maisemaa, rapisevia, kellastuneita lehtiä mustaa asvalttia vasten ja aution kaupungin tuntua. Ehkä tulen myös kaipaamaan valkoisia talvipäiviä. Mutta tällä hetkellä kaipaan eniten näitä myöhäissyksyn päiviä.
Se täältä Kolumbiasta puuttuu, syysilman raikkaus ja kirpakkuus. Lehdetkään eivät illalla rapise kengänpohjien alla samalla tavalla kuin Turun katuja kävellessä. Kaipaan myös tuttujen teiden päässä olevia ystävien ovia loitontamaan syksyyn liittyvää haikeansuloista melankoliaa niiden takaa löytyvillä hymyillä, naurulla ja pöydän ääressä nautituilla lämpimillä teekupposilla. Kaipaan itse asiassa koko syksyn tunneskaalaa.
Tulen kaipaamaan - tai kaipaan ehkä jo pikkuisen - myös pakkasen kipristelyä poskilla. Kertokaa minulle miltä se tuntuu.
(Kuljen näköjään myös vuodesta toiseen samannäköisissä maastonvihreissä takeissa. Voi muuttumattomia aikoja, voi jumahtaneita tapoja.)
Jos hiukan lieventäisin suomikaipuutasi;) Juuri nyt on 3 astetta lämmintä (?) ja melkeinräntää sataa vaakasuoraan. Taivas on lyijynharmaa ja tuuli pudottelee märkiä, kohdakkoin maatuvia lehtimöykkyjä puiden oksistosta.
VastaaPoistaVoin kyllä kertoa niistä pakkasistakin, sitten kun niiden aika on, mutta kehottaisin kyllä nyt nauttimaan siitä ilmastosta jossa olet ;o)
Täällä Turussa satoi ensilumi noin viikko sitten. Olin tulevassa harjoittelupaikassani MediCity:ssä BioCity:n rakennuksessa ja seisoin sen valtavan korkean lasi-ikkunarakennuksen neljännessä kerroksessa ja vain tuijotin haltioissani taivaalta tuiskuavaa lumi-räntä-seikoitusta. Tuo sade tuli myrskynä ja riepotteli tuulen avittamana töistään kiiruhtavien ihmisten hiuksia sekä ulkovaatteita. Kävellessäni kotiin vastaantulijat katsoivat minua kuin pöljää, kun tallustelin hymyillen kohti YO-kylää: ensilumirännässä on silti mielestäni romantiikkaa. Sainhan Juliukseltakin ensisuudelman juuri syystalven ensiräntäsateessa. Nyt maa oon taas alaston ja harmaa ja puutkin on lehdettömiä. Aurajoki on korkeammalla kuin aikoihin ja pöhköt ihmiset yrittää hankkiutua pihanurmen lehdistä eroon puhaltimilla. Voi kun tää kansa tietäis sen, että esmes sydän- ja muut verisuonitautiriskit olis silläkin haravointiliikunnalla ehkäistävissä. Lähetän sinulle terkkuja sinne aurinkomaahan, jossa on sademetsiä! Ajattelen sinua ystäväni usein. Ihmiset valittavat täällä säästä ja näkevät ympärillään vain rumuutta, mikä on hassua. Mulla on koko ajan kauhea kiire ja stressi yrittää kovasti tulla häiritsemään arkeani. Tästä huolimatta olen löytänyt uudestaan sen yhden ISON jutun, joka pelastaa mut niinäkin murheen hetkinä, kun kaikki tuntuu olevan tosi turhaa. Uudet haasteet jännittää, mutta olen vakaasti päättänyt tapella tieni almanakan, kurssien sekä kaikkien muiden esteiden halki, jotta saavutan tavoitteeni! Elina - ihana - herätä toivoa ja iloa ihmisissä, koska - sen sinä osaat! suukkoja rakas ystäväni :)
VastaaPoistaJukka: Mitäpä jos kertoisin hiukan kolumbialaisesta säästä tällä hetkellä... Kyllä täälläkin kastuu, ja sataa näinä päivinä joka päivä. (Pohjoisessa tilanne kylläkin on vielä pahempi kuin näissä vuoristoissa; täällä vesi ei jää tulvimaan niin kuin alavilla mailla.) Kastuin maanantain ulkoilussa likomäräksi, takki painoi tonnin, eikä villapaitakaan sen alla enää paljon lämmittänyt. Vielä torstainakaan en voinut käyttää omaa takkiani, koska se ei vieläkään näiltä kylmiltä (ja kosteilta) päiviltä ollut ehtinyt kuivumaan, kengistä puhumattakaan...
VastaaPoistaToisaalta kaipaan myös niitä syksyn sateisia päiviä ja iltoja, miksei myös räntäsateita! Vaikkei siitä välttämättä aina osaa nauttiakaan (silloin kun pitäisi päästä siistinä paikasta A paikkaan B), väitän että toisina päivinä osaan myös arvostaa luonnon ihanaa arvaamattomuutta ja oikullisuutta - ja ennen kaikkea kaikkia neljää vuodenaikaamme. :)
Riina: Tuossa on asennetta! Sinä ihana hullu! :D Sun ovi on juurikin yksi niitä, joita kaipaan eniten. Älä puhu miulle toivon tai ilon herättämisestä - tai jos, voin sanoa oppineeni aivan parhaalta! Hitto, kuinka kaipaankaan niitä viidentoista, kahdenkymmenen asteen pakkasia, kun saan vetää niskaani lämpimimmät villanuttuni ja käsiin lämpimät villavanttuut, kävellä Educariumin, Posankan ja Karibian ohi YO-kylään sun ovea koputtamaan... Voi hyvin siellä, tiedän että sulla on sun Juliuksesi turvana, mutta muista minua välillä sellaisina pimeinä pakkasöinä, kun siemailet höyryävän lämmintä teetä niistä ihanista jättimukeistasi. :)
Täytynee siis samalla myöntää, että vaikka hyvin tänne Kolumbiaan tunnen sopeutuneenikin - ne ystävät, lähipiiri ja kaikki tekeminen, jota todella riittää - että Kyllä, olen nostalginen pikkueläin ja kaipaan ihan vain silkasta kaipaamisen ihanuudesta. Aika kultaa muistot, vaikka hetkessä eläminen ainoa aito elintapa onkin. Toisaalta nostalgia täyttää rinnukset välillä niin pakahduttavasti, että sitä todellakin voi verrata upeimpaan kokemukseen, jonka koet vaikkapa samalla hetkellä, kun seisot vuoren huipulla ja katsot ympärillesi upeaa maisemaa - tajuten samalla mihin ihmeeseen olet taas itsesi tunkenut, kiitos minkä tahansa luojan.
VastaaPoistaOsaan ja aion nauttia kaikista elämän tunneskaaloista. :)