La Europa, Ovejas, Sucre (Kolumbia) ma 27.6.2011
Kuinka saada aika kulumaan niin, että tuntisi olonsa hyväksi juuri tässä, juuri nyt hyttysenpistoineen kaikkineen?
Olisi artikkeleita kirjoitettavaksi, mutta ei tunnu siltä, että saisin aikaan nyt. Ehkä saisin. Toisaalta tunnen oloni kotoisammaksi nyt tuttujen ihmisten keskellä Marien kanssa, ja teemme asioita. Täällä puuhaillaan totumoita ja Marina-rouva käärii tupakkaa sikareiksi sadoittain.
Minä riippumatossa keinuen. Vaivaisenluitani lepuuttaen. Rakkojakin. Ja tikku jalkapohjassa. Marie tanssii vallenattoa. Nauran - sentään nauran.
--
Kaikkien koti-ikävää sivuavien kirjoitusteni pohjalta voisi koostaa vaikka kirjan. Nimeäisin sen seuraavasti: Fin-landia. Suomi on maailman loppu. Toisenlainen matkakirja.
Hallusinaationi ovat niin vahvoja, että ne tuntuvat tarttuvan toisiinkin. Tämä hymyilyttää minua erityisesti.
Ennen Kolumbiaan lähtöä sanoin eräänä päivänä perheen yhteisessä ruokapöydässä kasuaalisti haaveilevani voivani elättää itseni matkakirjoituksilla - taikka nyt vähintään kattaa osan matkalipuista kirjoittamalla. Haaveilen voivani elättää itseni muutoinkin pääosin kirjallisella etätyöllä: kääntäjänä, toimittajana, oikolukijana, kirjoittajana - mitä tahansa, mikä antaisi minulle vapauden tehdä sitä, mikä minulle tuntuu vapaudelta.
Haaveitaan on hyvä ilmaista ääneen, vaikka sellaisiakin, joita ei ole ehtinyt miettimään sen enempää kuin sen hetken, jolloin ne putkahtavat suusta ulos. On hyvä olla haaveidensa johdattama, pienten ja suurienkin. Tyytyä vähään ja olla iloinen jokaisesta pienestä saavutuksesta. Ja unelmoida suuresti, sillä pienistä puroista kasvaa joki, joka pauhaa sisällä ylitsevuotavalla voimalla.
--
Ehkä kasvatan koti-ikävääni muutaman vuoden, kierrän Suomen ja seuraavaksi vaikka Ruotsin maan. Tietenkin pyörän selässä tai bussilla. Taikka rautateitse. Kaikki toteutuvat suunnitelmani johdattavat siihen suuntaan, sillä välin kun toiset suunnitelmat ovat arkipäiväisempiä. Mutta pääasia on, että ne käyvät yhteen. Punoutuvat verkoksi, joka alkaa näyttää elämältäni. Se on mukava tunne se.
--
Viimeisin bussimatka Sincelejosta Bogotaan kesti 26 tuntia 40 minuuttia. Bussi hajosi matkalla ja vikaa korjattiin jossain päin Antioquian maakuntaa pysähdyksissä lähes neljä tuntia. Matkalla kävi myös tuuri, joka näytti olevan minuuteista kiinni.
Aamuyöllä jossain päin Antioquian maakuntaa, paikassa nimeltä Valdivia, jonka mekin ohitimme aamuyön tunteina matkallamme, pysäytettiin, ryöstettiin ja sytytettiin huhun mukaan palamaan viisi ajoneuvoa, joiden joukossa vähintään yksi bussi. Näin tiesi kertoa bussikuskimme ja kanssamatkustaja, jolla oli ystävä yhdessä ryöstetyistä busseista. Syyllisiksi epäillään FARC:in jäseniä.
Etsin seuraavan päivän aamuna uutisen käsiini ja sieltähän se löytyikin.
Kaikenlaista tullut koettua aivan viimeisimpinä kuukausina, mitä en koko edeltävänä Kolumbiassa oleskelun aikana ole kokenut: kuulostellut vuorilla räjähteleviä pommeja, armeijan räjäyttämiä maastoon kätkettyjä maamiinoja, nähnyt keskellä päivää aseellisen taksiryöstön keskellä vilkkaan kaupungin liikennettä ja nyt kuullut ensimmäisestä maantieryöstöstä sitten Kolumbiaan saapumisen.
Oli aika jolloin maantieryöstöt olivat Kolumbiassa arkipäivää, mutta viimeiset vuodet ovat olleet hiljaisempia. Tulipahan koettua nämäkin, onneksi aina pienen etäisyyden tai välikäden kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti