Kai kaikkeen voi tottua, eikä minulla ollut muutaman päivän kanssa mitään valittamista, mutta viikon jälkeen loputonta kuumaa kosteutta, metsässä kylpemistä, hyttysiä ja joka paikassa olevia kärpäsiä - kaipasimme jo todella hieman vaihtelua olosuhteisiin. Työkumppanin vatsakin sanoi viime yönä sopimuksensa irti. Olisin toivonut itsekin jotain ylempää tullutta merkkiä ihan vain voidakseni kieltäytyä maalaisemännän ruhtinaallisista maniokki- ja jamssiannoksista - aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi.
Pitkäksi venynyt työtehtävä päättyy näillä näkymin sunnuntaina, sillä maanantaina tulee olla taas pääkaupungissa järjestön kuukausittaisessa suunnittelukokouksessa. Odotan kieltämättä innolla.
Ajatuksia työstä ja kokemuksistani ehdin tiistaina raportoida Fifille (Ajatuksia maalta ja viidakosta). Jo heti seuraavana päivänä täällä Kolumbiassa uutisoitiin artikkelissa mainitsemani maanpalautuslain hyväksymisestä. Olen kirjoitellut ajankohtaisista asioista. Itse asiassa työskentelen mitä ajankohtaisimpien asioiden kanssa. Keskiviikkona pääsimme tapaamaan jopa yhtä populistista kuvernööriäkin...
--
Runsaan vapaa-ajan puolella olen taas ehtinyt tutkia sieluni ja maailman syvyyksiä. Jokapäiväiset kokemukset herättävät eniten ajatuksia. Minkälaisia ollaan siellä ja täällä? Kysymys on aina sama.
--
"Käytetäänkö sinun maassasi huiveja?", kysyy 12-vuotias maalaistyttö ja osoittaa harteille asettamaani huivia. Naurahdan itsekseni, sillä mietin hetken enkä tiennyt mitä sanoa.Muodikkaat länsimaiset ihmiset
"Kyllä... joskus." Tällä hetkellä käytän huivia suojana hyttysiä ja kärpäsiä vastaan. Mitä todella mietin on, miten selittää kolumbialaistytölle, kuinka hassuja me länsimaiset ihmiset olemme pukeutumistavoissamme - ettei jäljellä ole mitään perinteistä, että pukeudumme housuihin, paitaan ja kunkin hetkessä olevan muodin mukaan, joka vaihtuu nopeimmillaan alle kolmen kuukauden sykleissä.
Harteille kietomani värikäs huivi on peräisin sentään toki jo lukioajoilta, kun piti löytää erään bändin fanikunnassa valloillaan olevan muodin mukainen huivi. Kuulun siihenkin muodikkaaseen ihmisryhmään, joka ostaa vaatteensa käytettynä tai trendikkäämmin ilmaistuna 'retrona'. Siitä en tiedä, onko lämpimien muistojen liittäminen tiettyihin vuosia vanhoihin vaatekappaleisiin näissä piireissä muodikasta - varmasti on siis hyvinkin.
Kolumbian maaseudulla ei näkyvää muotia näytä olevan, mutta tyttö on varmasti television välityksellä tai läheisessä pikkukaupungissa käydessään nähnyt oman maansa naisten muotia, joka on kuoseja ja valtavirran alla piileviä nuorisomuoteja lukuun ottamatta vuodesta toiseen sama: seksikäs, muotoja hivelevä ja naisellisen helmallinen. Miesten muoti on telenoveloista välittyvää yltiötyylikästä gigolointia tai kadulla näkyvää värikkäästi kirjottua farkkua ja poikkeuksetta värikkäitä, siansaksaenglantia sisältäviä grafiikkateepaitoja. Länsimaisena ihmisenä naurattaa kuivasti eteläamerikkalainen "muodikkuus", mutta kun käännän katseeni tuntemiini kotimaisiin piireihin naurattaa ehkä sitten kuitenkin hieman enemmän ja rehevämmin, sellaisella lämpimän itseironisella tyylillä.
Tyttönen, maasta, josta tulen, ei ole normeja eikä enää vanhastaan tuntemaamme perinnekulttuuriakaan - on vain kaupungeissa esiintyviä mauttomia, maukkaita alakulttuureja. Meillä päin ollaan kaikki individualisteja.
Hassua, etten ole tullut ajatelleeksi (edes vaatesuunnittelijana, joka kirjoitti lopputyönsä siitä, miksi ihmiset pukeutuvat vaatteisiin), kuinka meillä ei ole jäljellä mitään alkuperäistä, joka viittaisi omaan taustaamme ja kulttuuriimme. Totta! Kamalaa. Sksi kai täällä Thaimaassa himoitsen kaikkea paikallista ja alkuperäistä. Tuntuu hyvältä kuulua johonkin, edustaa jotain kulttuuria eikä ilmiötä. Hmmm.. mielenkiintoista.
VastaaPoista