Teimme viikonloppuna reissun Otavaloon ja läheiseen Cotacachin pikkukylään. Tuli kierreltyä jättimäisiä käsityöläis- ja nahkamarkkinoita oikein ajan kanssa. Tingin jo uskottavasti, ja yhden matkan aikana tuli hankittua saman tien lähes kaikki mitä suunnittelin täältä, sitten joskus puolen vuoden päästä, tuovani tuliaisina takaisin. Kauniita ruanoita (tai ponchoja, kuten nämä villakutoiset viitat Suomessa kai paremmin tunnemme), saaleja, huiveja, rannekoruja, myssyjä...
Muutama päivä aikataulutonta ajelehtimista sen mukaan mitä vain ehdimme ja jaksoimme. Aamiainen paikallisen vihannes- ja hedelmätorin läpi seikkaillen.
Paras alku aamulle: mehukojusta tilattu cocktail karhunvatukoista, porkkanasta ja alfalfasta puristettuja mehuja. Vatsa kiitti, sielu huuti hallelujaa ja mieli kohosi Ecuadorin auringon korkeuksiin. Näin raikkaasta aamunaloituksesta on nimittäin kulunut jonkin verran aikaa.
Palatessamme illansuussa Cotacachista yöpaikkaamme Otavaloon avasin bussin ikkunan hengittääkseni ohivilahtavien maisemien raikkaita tuoksuja, nuotioiden ja tulisijojen tuoreen savun, ja tunteakseni poskillani ja korvissani kylmän, pauhaavan tuulen. Käänsin kasvoni pimenevään iltaan ja tunsin sisälläni jonkin suuren liikahtavan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun liikutun kyyneliin elämän edessä –mutta aina se koskettaa yhtä lailla, ja kiitollisuuden tunne vain kasvaa. Kaikki tähän saakka koettu on ollut elämisen arvoista. On ihmeellistä kantaa sisällään tällaista rauhaa ja tietynlaista tyytyväisyyttä, että jos huomenna kuolisin, en kokisi jääneeni enää mistään paitsi, ei olisi tekemättä jääneitä tekoja, ei henkilökohtaisia taisteluita.
Olisipa minulla jakaa kuvia näistä iltaisista maisemista, mutta ainoat kuvat ovat muistissani, ja säilyvät siellä – uskon, toivon – osana minua ikuisesti.
Kannan sisälläni niin kauniita muistoja, olen elänyt toisissa todellisuuksissa ja tiedän, että kun palaan, minne ikinä palaankaan, ettei se kaikki ole "tässä". On jotain muutakin, joka toivottavasti jättää minut avoimeksi ymmärtämään myös suvaitsemattomuutta, haluttomuutta tai kykenemättömyyttä kokea ihmisveli veljenä, -sisar sisarena, kaikkia rajoja, joita ihmiset itselleen asettavat eristäytyäkseen omiin pikkuryhmiinsä, erottautuakseen muista tunteakseen itsensä osaksi jotakin.
Kirjoitan näin, koska vaikka voisin olla tyytyväinen itselleni löytämääni onneen, minua pelottaa maailman puolesta kaikki epätoivo, jota ympärilläni näen. En vain täällä lahden toisella puolella, vaan jopa hälyttävämmin oman maanosani puolella, kaikki turhat asiat, joista murehdimme. Olen seurannut kotimaan uutisia uudesta näkökulmasta.
Rehellisesti sanottuna kinastelemme kärpäsenpaskasta, ja ne vähät askeleet, joita politiikassa otamme, kulkevat pikemminkin taaksepäin kuin eteenpäin. Ei ihme, ettei nuorisoa kiinnosta vaikuttaminen, maata johdetaan väärin motiivein.
Enkä tiedä mitä tehdä, joten keskityn mieluummin tässä hetkessä omaan elämääni - kunnes tunnen askeleet parempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti