Matkalla - yksin ja yhdessä

kuva: S. Orge

Tällaista se on täällä matkan päällä: lähdet Ecuadoriin viikonloppureissulle, joka venyy yhtäkkiä lähes viikon reissuksi. Ei se minua tosin haittaa yhtään, sillä kolumbialainen perheeni on reissujani kohtaan kovin kannustava ja tukeva.

Sanavalintani paljastaa sen: vielä kahden ja puolen kuukauden jälkeen käsitän edelleen Kolumbiassa ja Etelä-Amerikassa oloni matkaksi. Tulikohan tämä viikon Ecuadorin-reissu nyt hiukan huonoon saumaan; sillä vaikkei reissu suinkaan ollut kaikkina päivinä yhtä auringonpaistetta ja naurua, Ecuadorista Kolumbiaan palaaminen tuntui ajatuksena hyvin, hyvin raskaalta, suoraan sanottuna vastenmieliseltä. Se on varmasti monen tekijän summa, mutta olisin halunnut jatkaa reissua Ecuadorin ja koko Etelä-Amerikan halki: kaikki se, mitä näin ja kuulin, miten paljon enemmän nähtävää ja koettavaa täällä on; miten paljon enemmän vaihtoehtoja Etelä-Amerikassa on tarjolla; enkä haluaisi jäädä paikoilleni vuodeksi. Etsin vaihtoehtoja, joita on oikeastaan jo ilmestynytkin näköpiiriin, ja kamppailen velvollisuudentunteitani vastaan - tai oikeastaan pohdin keille kaikille todellisuudessa olen vastuussa. Olen rauhaton ja haluton antamaan pidemmän ajan lupauksia, jotka käytännössä sitovat minut yhteen ainoaan paikkaan.

Matka ja matkaseurani tekivät hyvää, niinkin lyhyen ajan kuin olimmekin matkassa. Toisaalta toisen eurooppalaisen läsnäolo vahvisti henkistä kontrastia, jota jo ennestään tunsin paikallista kulttuuria ja elämänmenoa kohtaan - sekä hyvässä että pahassa. Pahassa mielessä se vahvisti vierastavuuden tunnettani, mutta hyvä puoli tilanteessa oli, että tunnistin tämän tunteen ja ymmärsin sen juuret. Toisaalta katalaaniystäväni kanssa vietetty aika vahvisti minua henkisesti, sain sentään jonkin samastumiskohteen täällä toisella puolella maailmaa. Ystäväni kanssa liikkuminen ja oleminen meille molemmille vieraassa ympäristössä, hänen reaktioidensa seuraaminen ja hänen käyttäytymisensä hänellekin vieraassa kulttuurissa, muistutti minua siitä, ettei kaikkia vieraita tapoja edes tarvitse ymmärtää. (Ihmismotiivien ymmärtäminen, kun on minulle yksi tärkeimpiä asioita omassa olemisessani.)

Viikon aikana ehdin tuntea oloni epämukavaksi, ärtyneeksi, rumaksi ja kaikinpuolin huonokuntoiseksi. Eniten itsetuntoa on laskenut olosuhteiden (muuttunut ruokavalio, vähä auringonvalo, kaikinpuolin muuttuneet elämäntavat) rapakuntouttama ihoni. Olin eräässä vaiheessa niin väsynyt ja niin masentunut, etten enää millään pystynyt piilottamaan huonoa oloani. Puhuminen ja toisen kannustavat ja kärsivälliset sanat auttoivat. "Sinun täytyy huolehtia itsestäsi. Katsotaan, mitä näissä olosuhteissa voit tehdä, jotta tuntisit olosi paremmaksi." Joskus tarvitsen hieman tukea ja ymmärrystä jaksaakseni pitää huolta itsestäni - ja ennen kaikkea pitää paremmin omia puoliani.

Olen ollut hieman väsynyt ja ennen kaikkea stressaantunut oman ajan puutteesta. Tänään sanoin isäntäperheelleni rehellisesti, etten jaksa tehdä sunnuntairetkeä läheiseen kylään heidän kanssaan. Jäin siis kotiin lukemaan, rauhoittumaan, lepäämään ja kirjoittamaan näitä postauksia. Tarvitsen paljon enemmän aikaa kelailuun ja relailuun kuin muutaman tunnin silloin tällöin, ja paljon vähemmän stressaavia tilanteita; toisin sanoen tarvitsen enemmän tilanteita, joissa koen olevani turvassa sellaisena kuin olen.

Ymmärsin tässä samalla, että minulta on puuttunut luottamus toisiin ihmisiin. Pitäisi olla rehellisempi siitä, mitä todella haluaa, eikä myötäillä ja toivoa, että asiat hoituvat omalla ajalla sitten aikanaan.

Olen koko tänä aikana kaivannut omaa aikaani (omillani oletan pärjääväni paremmin), mutta ehkä samalla pitäisi opetella luottamaan enemmän myös toisiin ihmisiin ja heidän ymmärryskykyynsä.

Kaikkea sitä oppii matkalla yksin ja yhdessä.